HIRVEÄ IKÄVÄ JONNEKKIN

2011-02-24T02:02:00.000-08:00

Kreikan talouskatsaus baarin nurkkapöydästä

2011-01-09T03:26:00.000-08:00

Talvi ajaa ihmisen pois pohjolasta. Minut se vei tälläkertaa Kreikkaan.

Kiertelin perjantaina aikaisemmalla Kreikan matkalla tapaamani dokumentaristin, Sideriksen kanssa Thessalonikin kuppiloita. Päädyimme istumaan iltaa puolityhjään baariin, kuppilan omistajan - iäkkään pulskan miehen - kanssa. Tapaamista voidellaksemme nautimme Kreetalaista kuumaa pontikkaa, jota on makeutettu hunajalla ja maustettu erilaisin yrtein.

Illan vietto luonnollisesti johti Kreikan tulenaran taloudellisen tilanteen setvimiseen, joten tämä olkoon ensimmäisen matkaraporttini aihe.

Baarimikon näkemys talouskriisissä painivan Kreikan tulevaisuudesta oli pessimistinen. Hän sanoi, että Kreikassa on tulossa verilöyly. Ei tosin vielä, mutta kuitenkin. Suuri köyhempi keskiluokka - nuo ahkerat puurtajat, jotka ovat ottaneet asunto- ja kulutuslainoja ja luottaneet talouden ja työpaikkojen vakauteen - ovat viimeisen kahden vuoden aikana ajautuneet taloudelliseen ahdinkoon. Raha ei riitä elämiseen. Yritykset käyttävät uutta löyhempää työvoimalainsäädäntöä röyhkeästi hyväkseen. Teollisuus antaa kaikille kenkää, joille vain voi, vaikka se ei olisi välttämätöntä ja uudet työpaikat ovat kortilla. Rahantekemiseen tottuneet kapitalistit yrittävät turvata itselleen mahdollisimman suuret voitot työntekijöiden kustannuksella. Nyt se on helpompaa kuin koskaan aikaisemmin.

Kreikka näyttää palaavan entistä vahvemmin yhteiskuntamalliin, joka irvokkaasti muistuttaa demokratian syntyaikoja. Pieni eliitti - rikkaat vapaat miehet - tekevät politiikkaa, elostelevat ja kerskakuluttavat orjatyöksi verrattavan raatamisen pyörittäessä heidän hyvinvointiaan.
Poliittiseen kulttuuriin kuuluu täällä omalla röyhkeydellä ylpeily, eikä ole mitenkään tavatonta, että menestyvä ja korruptiosta epäilty poliitikko viettää luksushäitä Ranskassa ja kertoo iltapäivälehdissä uusista kesäasuntohankinnoistaan, autoista, veneistä jne. Ihmiset ovat
syystäkin hermona.

Varsinaisia kriisin seurauksia ei vielä juuri katukuvassa näe, muuta kuin paikoin, lähinnä Ateenassa. Sivustakatselijan silmissä Thessalonikilaiset pikkukaupat vetävät ihmisiä kuin Lahden markkinat ja ravintolat ovat iltaisin tupaten täynnä hilpeästi meluavia ruokailijoita. Tosin kaiken karvaisia kerjäläisiä, kierteleviä esiintyjiä ja kauppiaita putkahtaa harva-se-hetki baariin, vaikka turistisesonki on totaalisen ohi. Illan kohokohta oli 4-vuotiaan pojan taidokas darbukarumpu-soolo, jonka hän paukutti 110 desipelin voimakkuudella pienen baarin oven suusta valloittaen kaiken ilmatilan kiihkeältä poliittiselta keskustelulta.

Mutta takaisin keskiluokkaan. Ei ole kuin ajan kysymys, milloin suuri massa alkaa protestoida toden teolla. Kuulemma motivaatio on vähäinen 110 miljardin euron takaisin maksun vaatimaan palkkaorjuuteen. Pankkien ja valtiontalouden elvytykstä varten otetun lainan takaisinmaksu edellyttää, että Kreikka tulee päätymään vastaavaan asemaan kuin ns. kolmannen maailman maat. Suuret ylikansalliset yritykset tulevat valtaamaan markkinat ja luonnonvarat.
Tarjolla on tietysti uusia työpaikkoja, mutta entistä heikommalla palkalla. Elvytysvarat kulkevat jo ennestää rikkaiden taskuihin ja kansan vyötä joudutaan rei´ittämään solkeen saakka. Nähtäväksi jää, minkä suunnan protesti ottaa. Ratkaiseva suuri massa on helposti populistien manipuloitavina ja monenlaisia yrityksiä tähän suuntaan onkin vireillä. Niin pienet oikeistoryhmät kuin vastaavasti vasemmistoradikaalit lietsovat vihaa.

Baarikeskustelumme talouspoliittinen asiantuntijaraati näki mahdollisia skenaarioita kolme:

- fasistinen totalitarismi, jossa väkivaltakoneisto pitää ihmiset
aisoissa ja työpaikoilla ja maahanmuuttajat ja muut vähemmistöt saavat
huutia.

- kansalaislähtöinen vallankumous, jonka agenda ja seuraukset ovat
hyvin epäselvät ja vaikeasti ennustettavat.

- epätodennäköisin, mutta inhimillisin: hillitty
talouskasvutavoitteiden alas ajaminen, vallan ja tuloerojen
tasaaminen, jonkinlainen uussosialistinen malli, joka on kuitenkin
Kreikkalaisessa poliittisessa kulttuurissa varsin vieras.

Tietysti on mahdollista, että Kreikka kieltäytyy maksamasta lainaa takaisin ja EU:n ´kriisintorjuntajoukot´ ottavat valtaan koko alueen, josta tulee unionin kollektiivinen demokratian historia-aiheinen teemapuisto antiikkisine agoroineen ja lyödyistä kreikkalaisista muodostuu ensimmäinen suuri Euroopan sisäinen siirtotyöläisjoukko.

Joka tapauksessa vallassa oleva, itsensä keskusta-vasemmistolaiseksi määrittelevä PASOK puolue on ilmeisesti aikeissa hajauttaa vastuuta kriisin hoitamisesta ja pyrkii yhteishallitukseen kaikkien muiden puolueiden kanssa. Täällä pelataan nyt niin isoilla korteilla, että epäonnistuessaan - mikä tuntuu olevan hyvin todennäköistä - se mustamaalaa tietyn poliittisen suuntauksen hamaan tulevaisuuteen saakka.

Baarimikko kiteytti tyytymättömyytensä kysymällä, millä oikeudella Wall Street ohjailee tavallisten kreikkalaisten kohtaloita? Kysymys on minusta aiheellinen, eikä ainoastaan täällä.

Matka jatkuu Ateenaan ja odotan mielenkiinnolla mitä siellä selviää. Jotenkin ilmapiiri on täällä kaikesta negatiivisuudesta huolimatta hyvin kiinnostava. Ihmiset ovat lämpimiä ja ystävällisiä ja joissain ihmisryhmissä valloilla oleva kriisi nähdään inspiroivana ja positiivisena mahdollisuutena parempaan tulevaisuuteen.

Aurinko paistaa, välimeri tuoksuu, ruoka on hyvää, tytöt kauniita, pojat komeita ja niin edelleen...

skating/winter/pispala#1

2010-01-07T06:03:00.000-08:00

Eesti 22.-25.10.09

2009-10-30T02:52:00.000-07:00

Saarenmaa

Ajoimme Viikin Lainin lauttaan, ahtaajien ohjaamina. Kake Randelin aloitti juuri iskelmä-settinsä laivan dance pavilionissa kun meidän piti jo jatkaa matkaa. Ensimmäiseen yö-paikka sijaitsi pramealla paikalla Naton Tallinnan päämajan ja Suomen konsulaatin vieressä. Aamulla varhain jatkoimme matkaa sitten kohti Saarenmaata missä meidän oli määrä etsiä ja tavata Vigala Sass, paikallinen kansanparantaja, puutarhuri ja shamaani. Löysimmekin lopulta hänen maatilallensa, missä onnistuimme tosin vain näkemään vilauksen hänestä pellolla ulkoiluttamassa kililaumaansa. Aikataulujen ja väärinkäsitysten johdosta emme ehtineet kuitenkaan haastatella häntä dokumenttiimme. Jatkoimme lautalla kohti Hiiumaata.

Hiidenmaa

Sateisen ja kauniin harmaan maiseman halki ajettuamme löysimme pian Kadri Tapersonin luo. Talo sijaitsi metsän siimeksessä, lähellä Valgun kylää. Talossa asustelee Kadri ja hänen poikansa eläinystäviensä kanssa. Niitä siellä riittikin, kissoja oli kymmeniä, villejä että kesyjä, sekä koiria. Hevosiakin kolme. Osa oli omia, osa huostaan otettuja. Kadri on Viron voimakkaimpia eläinoikeus-aktivisteja ja toimii mm.Hiidenmaan eläinsuojelu valvojana. Pirtissä oli lämmin ja ystävällinen tunnelma kaikkine liikkuvine osineen. Kävimme myös metsäteitä pitkin pujotellen merenrannalla. Sieltä laidunsi lehmiä yllätykseksemme. Sininen ilta laskeutui hiljalleen emmekä nähneet enää suomaisella niityllä kunnolla eteemme. Aamulla haastattelimme Kadria dokkariimme joka sopi aiheeseen täydellisesti. Kadrista on kirjoitettu vuonna 2008 voima-lehteen pitkä artikkeli, sen voi lukea tästä.

musta harmaantuu, taitaa kuuran vihreäksi
kylän halki kulkee aamu

Paluu

Päivällä Jatkoimme lautalla taas mantereelle jossa pysähdyimme neuvostoaikaisella lentokentällä Haapsalun kupeessa. Kenttä on ollut hylättynä jo pidempään, kaikki on viety mikä on irti saatu. Alueella oli myös uusia asukkaita verikoirineen. Paikassa leijaili surkea ja jotenkin kiehtova tunnelma. Mustat kaivot upposivat pimeyteen kuin morian kuilut. Lehmäkin löytyi huutamasta puuhun kettingillä köytettynä. Ilmeisesti jonkun "salalehmä". Se ei vaikuttanut iloisimmalta lehmältä. En ihmettele että Kadrilla riittää puuhaa tälläsaralla.

Ihmissusia

Sitten oli vielä yksi pysähdys Raplan kaupungissa jossa yövyimme miten kuten autossa. Mieleeni porautui hulluna ulvovat ihmiset joita kohtasimme paikallis pubissa. Eikä ollut edes täysikuu. Ehkäpä kaupungissa onkin salainen ihmisusi delegaatio? Neuvostoliiton aikaisia salaisia kokeita? Virossa tuntuu olevan todella paljon mielenkiintoisia paikkoja ja ihmisiä. Sitä pitää muka kaukaisena paikkana mutta oikeasti sinne on suurinpiirtein puolet lyhempi matka Tampereelta kun vaikkapa Ouluun. Ma armastan!

Genevestä.

2009-08-05T13:05:00.000-07:00

It's been quiet in Hirvikaipuu for such a long time that ajattelin että vois olla jo aikakin jatkaa hirveitä matkakertomuksia. Tällä kertaa kaukokaipuu ei vienyt mua kovin ihmeelliseen paikkaan eikä kovin kauas, mutta kuitenkin paikkaan johon kaipuu on koetellut mua jo pari vuotta. Ei hirveästi, mutta sen verran että tuntui hyvältä lähteä tänne katsomaan miltä tuttu paikka näyttää muutaman vuoden poissaolon jälkeen. Olen siis Genevessä, residenssissä Lac Lemanin rannalla. Omaan pratikue pictures-blogiini kirjoitin äsken näin:

Mesdames messieurs,

this chaotic and awfully beautiful year two thousand and nine has reached the chapter which yet remains unnamed in the history of art, but in which the following facts are taking place: From 1st of August through the end of September I am staying as artist in residence in The Heim Foundation, Chambesy, Switzerland. Virtually this means having an access to a large studio in a beautiful villa just by the lakeside of Lac Leman (15 minutes by bike from the center of Geneve), borrowing my friends' bikes and guitars, eating too much chocolate and following new ideas that this situation offers me as a painter. Gardening, sleeping and yoga are also included in my daily life here. And of course all unintentional and semi-intentional semi-urban and urban adventures in Geneve and around. Semi-around. As usual, I will document the worst parts of these expeditions by using my wonderful cell phone camera, which never fails to surprise me with its faint and desaturated colours and unidimensional atmosphere, and the results will be published here.

Life is sometimes so highly practical that it's better just to make it more complicated. Especially when you're in the Land of Swiss.

Allez-y!

Mutta jatkan vielä vähän lisää en finnois. Olen ollut täällä ehkä viisi päivää. Olen ollut ihanan pitkästynyt ja laiska. Koska kaupunki on niin tuttu, ei ole valtavaa kiinnostusta lähteä tutkimusmatkoille tai bailaamaan uusien kavereiden kanssa. Pikemminkin, tuntuu että tämän ajan täällä vois käyttää hyvinkin työskentelyyn ja hengailuun, hullun vuoden tapahtumien kelailuun ja päämäärättömään lulaan, luntang lantung, ei-niin minkään varsinaiseen tekemiseen. Kesällä Geneve on kuitenkin aika kreisi. On juhlia ja ulkoilmaleffoja ja toisia juhlia ja baareja saarissa. Vanhoja kavereita täällä asuu vielä sen verran, että ei tarvitse nähdä paljoakaan vaivaa välttyäkseen yksinololta. Lisäksi talon väki vaikuttaa mukavalta, sellaisia vähän mua vanhempia taiteilijoita ja muita eläjiä. Aamuisin kuvanveistäjä-naapurini Marc soittaa flyygelillä ihanaa musiikkia ja kellarissa häärää Martin, jonka valkopukuinen olemus on kuin suoraan jostain aikuisten sadusta, jossa on kaljuja hymyileviä taiteilijoita, joiden silmät nauraa ja joilla on hassu aksentti. Siisteintä tähän mennessä on kyllä ollut se, että voi aamiaista syödessään kuunnella pianonsoittoa! Myös tästä kaupunkiin menevä suora pari km polkupyörätiebaana on aika mahtava. Ja aamuista pianonsoittoa edeltävä pikkulintukonsertti kuusen oksilla ikkunani alla.

Täytyy myöntää, että iltaisin talo on vähän spooky. Pari kertaa oon tullut öiseen aikaan kyliltä kotiin, ja kaikki korkeita pensasaitoja, tyhjiä herrasväen asuinalueen pihakatuja, itsestään sulkeutuvaa porttia ja pihalla valvovia pronssipatsaita myöten on kuin suoraan jostain Hercule Poirot-leffan lavastuksesta, kun vielä taivaalla paistaa täydehkö kuu euroopan korkeimman vuoren rinnuksilla, ja vanha talo päästelee erikoisia narahduksia. Mutta eihän sille voi tässä vaiheessa kuin nauraa. Opinpahan olemaan säikkymättä omaa varjoani.

Eurooppa on kyllä vähän erikoinen paikka. En ole aiemmin huomannut, miten vähän ihmiset oikeasti hymyilevät täällä Genevessä. Ja miten kaikki on kallista. Monet asiat ovat myös hyvin vakavasti otettavia. Olen myös saanut päähäni, että eurooppalainen kulttuuri itsekeskeisyytensä ja ahneutensa kanssa on ajautunut johonkin totaaliseen rappioon ja olen näkevinäni sen oireita kaikkialla. Äsken kävin lentokentällä ruokakaupassa, ja törmäsin mainokseen, jossa sanottiin:

Just. Niin, mitä hittoa. Nykyään tuntuu siltä että mitä useammassa paikassa käy, niin sitä vähemmän tuntuu siltä että mitään movea on kukaan ryhtymässä tekemään. Kaikkein vähiten siellä missä on sivilisaation sydän ja olemus vahvimmillaan, kuten täällä tai jossain Los Angelesissa. Tavallaan se on myös jotenkin kierolla tavalla nautinnollista, että ympäristön ja oman ajatteluni kesken vallitsee hiertävä ristiriita. Silloin ainakin se tuntuu täydelliseltä, että omatkin valinnat ovat päin mäntyä ja elämäntapa kestämätön. Niin, mitähän yritän sanoa. No, ehkä sitä että on sairasta ja ihanaa maata kuumana päivänä nurtsilla ja katsella kun sveitsiläisten kalliit purjeveneet lipuvat ohi, ja ranta on rajattu molemmin puolin korkealla aidalla, jonka toisella puolella on yksityisten private beachit, keskiluokalle tarjotaan kajakkitunteja ja maitokahvia, kertakäyttögrillejä ja lasia ruohikolla. Vähän matkan päässä Geneven keskustassa aseman vieressä puistossa diilerit edelleen hiippailee iltaisin kuiskimassa ohikulkijoille ja mua ensimmäistä kertaa täällä ollessani pelottaa vähän kulkea yksin, pelottaa myös junien lipuntarkastajat, mutta muu ei pelota. Täällä voi tosi helposti etääntyä, vieraannuttaa itsensä entisestään siitä mitä voi olla tai voisi olla jos ihmisille ei olisi niin tyypillistä piiloutua aitojensa ja autojensa ja ulkokuoriensa taakse. Tai sitten, parhaassa tapauksessa, kuten minulle aikoinaan kävi (kun asuin täällä 5 kk talvella 2006-7), voi löytää tästäkin kaupungista tai kaikista maailman kaupungeista ihania ystäviä, villejä hetkiä, tansseja, seikkailuja, huviretkiä, taidetta ja naurua.

No niin.

Olen miettinyt nyt pari päivää, mitä nerokasta Diane Di Prima kirjoitti kirjassaan Memoirs of a Beatnik paikoista ja niihin palaamisesta. Tai siitä, että paikkoihin ei voi palata, koska niitä paikkoja ei sitten enää ole kun niistä lähtee/niihin palaa. En muista sanatarkasti, mutta pidän mielessä sen mitä mieleeni tulee kun sitä mietin. Eli että vaikka tunnen tämän kaupungin, en tunne sitä enää niinkuin ennen, ja siihen on tutustuttava taas, vaikka ujostuttaa kauheasti. On tullut nimittäin nähtyä aika tosi monta kaupunkia sen jälkeen kun olin täällä viimeksi, ja sen jälkeen Geneve tuntuu ihanan lattealta ja helpolta, hyvältä paikalta hankkiutua eroon hirveästä kaipuusta, rauhoittua, maalata vähän ja oppia uusia lauseita ranskaksi. Ca roule!

-Saarah

Noumea, French antipodes...

2009-06-10T16:28:00.000-07:00

Yo well Yo!

Hum... I don't really know what people here are talking about but I'm taking turn... I've been in New Caledonia for about two month now sharing my time between hiking around some great mountains, looking for a place to stay (not that easy around here..), swimming in clear water, looking for a virtualy non existant cultural life and for cheap food I could afford, going back to some mountains again, loving it, hating it.... It is definitely a strange place. A remote island in the southern pacific ocean, a French territory where until 1900 France was sending long time sentenced prisoners. The local indigenous people, Kanaks, where exhibited in Paris in 1931 in a zoo as cannibal. Since the begining of the french colonisation they've been depossed of all their land, deprived from any rights and forced out of their traditions. Things got a bit better in the last 60 years and especially in the last 20 after a big uprising in the early 80s but you can really feel there's something wrong here... The population is divided between les Caldoches (local whites, descendants of the prisoners mostly), les Kanaks (local melanesians indigenous), Wallisians (from the nearby Wallis and Futuna) and Metropolitan French coming here for the good money easily earned in the sun... These group very seldom mix with each other and each community dislike the others... Of course the Caldoches own the land, the metropolitan get the good jobs and the kanaks are treated as drunkers who don't want to work (and they're right I reckon...)That doesn't make much of a good atmosphere if you try to get a bit deeper into the things... but it doesn't mean that people are unfriendly. They're very friendly indeed. It is just that they don't seem to like each other very much...

I'm not part of any of these community (even if I am a Metropolitan French I'm not here to stay..) and don't want to be. I just try to make my way in between but I can feel that people judge me by what they see even before we got a chance to talk... Racism is big here... but well, fair enough I reckon. France fucked the whole thing up in the first place

So that was the bad side of it. It doesn't prevent you from living but still you can feel it in the air. A reason big enough for me not to want to stay here for longer despite the great side of it: the place itself! The whole island is very mountainous with very different climates and flora depending on the place. You have some nearly desert like red soil plateau in the south, some pretty high moutains covered with tropical forest in the center, large meadows in the north (could fell like Scotland at some point hence the name!) and a blue lagoon all around. Fantastic places where next to nobody but a few hikers go. You can walk for days without seeing a trail... wow!

Below a few pictures of what's around... and more later!

keep it real

cedric

Bandung no worry.

2009-05-21T00:51:00.001-07:00

Bandung, Jaava, Indonesia.

Saavuimme viime viikon tiistaina Jakartan lentokentalle uuvuttavan yli vuorokauden kestaneen lentomatkan ja lentokenttien sikanuhakuumotuksien jalkeen. On tosi hieno fiilis tulla maahan, josta ei tieda mitaan muuta kuin omat kuvitelmansa ja yhden vanhan kaverin, ja suurinpiirteisia ohjeita noudattaen saapua perille, hikisena ja onnellisena ja hammentyneena.

Tulin tanne ystavani Paulan kanssa pitamaan taidenayttelya ja workshoppia galleriassa nimelta Galeri Soemardja, tapaamaan erasta ystavaani johon tutustuin aikoinaan euroopassa, seka matkustelemaan suolaisille rannoille, vihdoinkin. Paastiin heti viime viikosta hommiin gallerialla, ensimmaisesta paivasta alkaen suunniteltiin workshopin sisaltoa ja muuta sellaista. Gallerian vaki on aivan ihanaa. Hoitavat kaikki toiveemme ja kaytannon asiat puolestamme, ja sen lisaksi ovat todella sympaattisia ja ihania ihmisia seka hyvia taiteilijoita. Hitsit. Voiko tama edes olla mahdollista. Lisaksi meininki on trooppisen letkea, ollaan myohassa ja saadetaan mahdollisimman vahan turhia asioita. Syodaan pitkia lounaita ja aina on aikaa puhua ja nauraa. On tassa tullut aika paljon kelailtua etta mita helvetin jarkea on elaa jossain nihkeassa maassa missa ihmiset on kireita ja meininkia leimaa jatkuva nipotus ja kiire. No, taalla on sitten paljon asioiden kaantopuolia, kuten kreisi liikenne, kuilu eri yhteiskuntaryhmien valilla ja piittaamattomuus ymparistoasioista joo, mutta silti, silti... tama on tosi viehattavaa.

Me asutaan taman vanhan kaverini luona siis, jonka nimi on Ari, mutta ei niinkuin Ari suomeksi vaan Ari, niinkuin lempinimi nimesta Ardhana. Arin kautta ollaan sitte tutustuttu hauskoihin ja kauniisiin taideopiskelijoihin paaosin, ja muihin taideskenessa hengaaviin nuorisohin. Taide on taalla aika freesia ja myos tosi tyylikasta, melkein liiankin tyylikasta mun makuun. Mutta naihin ihmisiin on ollut mukava tutustua. Muuten tuolla kaduilla guljaillessa on toisinaan aika haro olo, lapset kikattavat meille ja huutelevat bule-bule, ulkkarit hei - ja parhaassa tapauksessa ihmiset haluavat ottaa meista valokuvia. Se on hammentavaa ja hassua, mutta ollaan me kylla tosi blondeja ja korstoja taalla. Ei meita voi olla huomaamatta. Perkele. Kaytnnossa hengataan koko ajan ihmisten kanssa. Sundaneeseista (oh, sundanese people, siis takalaiset ihmiset) sanotaan etta eivat osaa olla yksin. Koko ajan on jotain porukkaa ymparilla ja asiat nyt vaan tehdaan yhdessa, that's it. Jee. Ja ihmiset on lahtokohtaisesti kavereita, siis niille voi ESIM puhua ja niiden kanssa voi JUTELLA vaikka ei tunnettais. Ma vaan niin tykkaan tasta. Tykkaan myos siita etta on kuuma eika palella. Bandung on myos sen verran ylangolla ettei oo samanlainen kuumuus kuin vaikka Jakartassa. Iltapaivisin sataa vetta, sadekausi on venahtanyt, sanovat etta tama on outoa ja johtunee ilmastonmuutoksesta.

Mitas muuta. Ai niin, ruoka on mahtavaa. Olin toissapaivana mopon kyydissa. En ollut ollut ennen koskaan. Tanaan olen soittanut kitaraa ja maalannut kampilla. Oisin ikkunan ohi kulkee hohla kilkuttelija, mutta aamuisin pikkukadun valtaa toinen toistaan hassumpia aania paastelevat jatskimyyjat, nuudelkauppiaat, ihmiset ja moottorilaitteet. Harvakseltaan kuitenkin. Ensi viikolla aukeaa meidan nayttely, ja sitten lahdetaan suolasille rannoille.

Ma taidan menna nyt takasin tonne patiolle maalaamaan mestariteosta, ja odotteemaan etta emanta tuo tullessaan kookospahkinoita ja nananasta. Mulla ei oo kauheesti aikaa eika motivaatiota kirjottaa naita blogihommia kun oon niin aimana ja fiiliksissa ja tekemassa jotain koko ajan. Mutta palaillaan joskus ja pratikuessa on lisaa kuvia.

Saarah

Chiloe

2009-05-17T22:06:00.000-07:00

Castro

Chiloelle on vaikea yltää kädellä. Se jää tuhat kilometriä Santiago de chilestä etelään. Linja-autossa on kuitenkin tunnelmaa ja tie vie sinne (ja takaisin). Heräsin aamulla kakkoskuskin repiessä verhoja auki, sumun peittämän maiseman kulkiessa ohi. Matkustajille alettiin tarjoilemaan suoraan käteen super-sokeroitua suodatinkahvia ja keksejä. Puerto Montt-issa vaihto ja tunnin sisällä olin jo lautalla. Ensimmäisenä saarella tuli vastaan Ancud-kylä josta vielä toinen tunteroinen Castroon, Chiloen "pääkaupunkiin". Jalkauduin siellä hetkeksi. Kaupunki alkoi heräillä vasta, liikkeitä availtiin. Ylhäältä katsottuna alempien rinteiden talot peityi savupiipuista tupruaviin kiehkuroihin. Täällä lämmitetään puilla. Savun seassa tuoksui jokin erityinen puulaji. Selvitin asiaa ja paikalliset käyttävät polttopuina ainakin viittä eri puulajia. Osalla on juuri erityinen ominaistuoksu (vrt.tervaleppä). Suuntasin alas rantaan ja löysinkin rähjäisen mutta kutsuvan ravintolan, Vista Hermosan. Ikkunoista suloiset näkymät nimensä veroisesti. Nurkassa pöhisi kamina, hengitys höyrysi. Keitettyjä pottuja ja lohta + kaliaa = 2 eur , oikein hyvää ja tarpeellista.

Chonchi

Castrosta puolentunnin ajomatkan päässä löytyi vihdoin erään Pispalalaisen suosittelema kalastajakylä Chonchi. Sen arkkitehtuuri on säilynyt alkuperäisenä, toisin kuin Castron joka on palanut 20-luvulla kokonaan. Kylä oli pullollaan mitä ihmeellisimmillä väri-yhdistelmillä maalattuja puutaloja. Myös talojen muodot saattoi yllättää ja niitä näytettiin myös korjailevan kaikenaikaa. Saaren kostea ilma saa varmaan maalit irtoilemaan nopeaan. Kylässä ihmiset tervehtivät kaduilla ja tunsin muutenkin oloni tervetulleeksi. Omien kokemuksien perusteella Chileläiset ovat varautuneenpia ja vaikeammin lähestyttäviä kuin Argentiinalaiset, mutta täällä ei ollut tietoakaan mistään nihkeilystä. Käytiin kalastamassa läheisellä Tarahuin-järvellä. Amerikkalainen George sai melkein ison lohen. Julmetusti sätkivä peto veti koitenkin voiton jenkistä molempien päätyessä järveen lopputaistossa. Palasimme kylään tyhjinkäsin, mutta kokemusta rikkaampana = Lohi ei ole kala, se on pieni hai. Hospedaje Esmeralda sijaitsi aivan lähellä rantaa ja öisin kuuli kuinka meri hengitti vahvasti kuin mittaamaton. Aamulla näin ikkunasta mustien delffiinien pistäytyvän pinnalla. Jäätävä, sumuinen talvisää, rinteisiin rakennetut puutalot, poltetun puun tuoksu ilmassa, kaikki tämä muistutti taas minua jostakin. Touhukkaan kylän arjen taakse piiloutuneista suhteista ja unelmista, unista ja peloista.

Semicama Semiuni

Puhalla ja toivo, silmät kiinni ja pisarat valuvat ylöspäin,
värähdellen, suhteessa alkupisteeseen, säteittäin, viuhkan muodossa

Avatessa silmät hehkulanka palaa kiinni verkkokalvoon,
ilmaan pyrähtää sinisiä lintuja

Musiikkia

2009-05-10T17:20:00.000-07:00

Tässä listaa ja kirjoitusta bändeistä ja laulajista joihin olen tutustunut matkan-aikana. Lisäsin myös linkkejä niiden myspace sivuille.

ARGENTIINA

Da-Svidanya
Viisihenkinen Accapella-tyttö-yhtye joita avustaa keikoilla basisti ja perkussionisti. Nämä nähtiin myös elävänä joskin vain puolet konsertista. Ilmavia ja pelkistettyjä kansanlauluja argentiinasta, euroopasta ja latino-amerikkalaisia rytmejä. Levy valmisteilla jota odotan oikein kovasti.
kuuntele

Onda vaga
Esikoisalbumin tänävuonna julkaissut yhtye Buenos Airesista. Juuret argentiinan kansanmusiikissa ja mutta toteutus nykypäivää. Komeasti soivaa moniäänistä laulua akustisella 6-7 henkisellä bändillä maustettuna. Kohoamassa nopeasti todella suosituksi ja keikkailee tiheään. Yhtyeen nimen voisi kääntää epäsuorasti "hälläväliä meiningiksi". Mutta oi!" oikein hienoa meininkiä!
kuuntele

Arbolito
Jo pidempään toiminut yhtye joka sekoittelee Argentiinan folklorea rokkiin ja reggaeseen yhteiskuntakriittisillä sanoituksilla. Tarina kertoo että 1600-luvulla Argentiinassa oli General Rausch-niminen johtaja joka halusi kitkeä pampan alkuperäisväestön kokonaan tappamalla heidät. Oli kuitenkin eräs tulisieluinen teini-ikäinen intiaani nimeltä Arbolito (suom.pikkupuu) joka väijyi Rauschia metsässä ja hyökkäsi tämän kimppuun leikaten häneltä pään irti.
kotisivu

Juana Molina
Entinen näyttelijä/talkshow nainen joka tekee nykyisin kokeellista poppia. Näimme Uruguayn Montevideossa tämän keikalla. Lavalla kuin kauhuelokuvasta repäisty laulava nukke harmaine hiuksineen. Oli myös myös hiukan diivan elkeitä. Monistaa omaa ääntään livenä tuottaen lopulta lainehtivan äänikudoksen. Maanis/Apaattista.
kuuntele

Nairobi
Tuoretta ja e-rit-täin dubia. Ensilevy julkaistaan kesäkuussa. Toimii kuin tauti (N1H1).
kuuntele

CHILE

Manuel Garcia
Folk, trova y poesia. Chilen suosituimpia nuorenpolven trova (runofolk) artisteja tällähetkellä. Taustalta voi kuulla Kuubalaisen trova-tähden Silvio Rodriguesin vaikutuksen erittäin selvästi. Harmonista ja kuulasta.
kuuntele

Chinoy
Chinoy, mies ja kitara tulee Valparaisosta, Chilen Pispalasta. Kävimme kuuntelemassa livenä paripäivää sitten. Konsertti oli myyty etukäteen loppuun, mikä on ennenkuulumatonta sikäli kun ottaa huomioon että hänen esikois-albumi on vasta valmisteilla. Ilmapiiri oli sähköinen ennen keikkaa. Chinoyn saapuessa lavalle yleisö sananmukaisesti repesi. Ulvonnan ja taputuksen laannuttua kaiken piti olla valmista mutta kitarasta ei kuulunutkaan mitään. Pienen asiaankuuluvan säädön ja hässäkän jälkeen alkoi raivoisa soitto ja laulu jonka tuoksinassa kitarasta katkesi kieliä. Hänen musiikki on jonkinlainen sekoitus punkkia ja akustista trovaa. Ääni tulee korkealta ja kovaa hieman nasaalina jännästi vinkuen. Yleisö osasi laulujen sanat ulkoa. Välillä lavalla vieraili kavereita soittamassa ja laulamassa. Myös chinoyn "kummisetä" Manuel Garcia käväisi kotvasen laulaa lurittamassa. Pitkähkö konsertti kantoi miltei loppun asti pienen itsensätoistavuuden haitatessa hieman. Tuhatpäinen yleisö oli kuitenkin erittäin haltioissaan. Tämä on jonkinlainen ilmiö chilessä nyt ja kovassa nosteessa. Mieleeni painui myös eräs toinen asia illalta: Konsertin päätyttyä ulko-ovien edessä makasi kaksi miestä toisiaan halaten ja sammuneena, omassa oksennuksessaan.
kuuntele

Javiera Mena
Elektroa, teknoa ja soulia erittäin tenhoavalla äänellä. Girlpower/hip!
kuuntele

Fernando Milagros
Rauhallista folkkia Santiago de Chilestä. Levy valmisteilla.
kuuntele

muita kivoja juttuja chilestä:

Gepe
kuuntele
Los Mil Jinetes
kuuntele

+ + +

BOLIVIA

Jorge Oporto - Torotoreñita
Tässä yksi suosikki laulaja/charangisti Potosista. Lämmittää sydäntä kuin hehkuviini kylmänä talviyönä. Ay!Que cholitas!
Katso video

***********

Andit ja Chile

2009-05-06T21:19:00.000-07:00

Vuorten taa

Ja niin tuli hetki jolloin Buenos Aires ja elämä siellä jäi hiljalleen taaksemme. Matkasimme ensin bussilla Mendozaan maistelemaan viinejä, todeten jokaisen avatun pullon olevan ensiluokkaista sekä ilahduttavan sydäntä. Liekö syy viinissä vai maistajassa? Edessä häämötti kuitenkin Andien vuoristo odottaen. Lähellä Chilen rajaa sijaitsee Puente del Inca, jääkaudelta peräisin oleva luonnonsilta jota pitkin ensimmäiset Etelä-Amerikan asukkaat ja myöhemmin Inkat olivat ylittäneet kosken liikkuessaan vuorilla. Kävimme harjoittelemassa vuorien (vai vuorten?) ylitystä tässä luonnon monumentissa päiväseltään palaten vielä illalla Mendozan viinien ääreen. Silta on 2700 metrissä ja väriltään kullankeltainen. Paikalle on rakennettu aikoinaan valloittajien toimesta luksus-hotelli kuumien lähteiden ja putousten kera josta ei ole nykyisin jäljellä kuin rauniot ja matkamuistokojut. Itse silta on vielä paikallaan, ja koski sen alla. Halusin välttämättä pestä kasvoni sen jääkylmässä vedessä. Luisuin ja kompastelin alas koskelle ja sieltä taas ylös tielle agressiivisen aluskasvillisuuden pannessa hanttiin. Piikkejä ja takiaisia löytynee eripuolelta kehoa vielä suomessakin. Uskon että tuhansia vuosia sitten paikalle sattuneet ihmiset ovat olleet yhtä vaikuttuneita sillan kauneudesta kuin siellä nykyisin pyörivät turistit. Eniten vaikutuin kuitenkin vuorista. Ihmisen rakentama maantie luikertaa pienenä ja surkeana solasta solaan, laaksosta laaksoon yhä ylemmäs puhkoen välillä tunneleita kuin neulan pistoja vuorenrinteisiin. Kun olemme syvemmällä maisemassa, kalliot nousevat kirjavina korkeuksiin. Lukemattomia värejä ja muotoja voi lukea kuin kirjaa ymmärtämättä sanaakaan, syvän hiljaisen kunnioituksen vallitsessa. Nämä ovat mahtavempia kuin mikään ihmisen tekemä.

..jottei elämä olisi kuin kaktus ilman piikkejä...

Santiago de Chile

Rajan jälkeen tie laskee jyrkästi. Se putoaa pasta-nauhana kunnes ilmestyy puita ja ihmisen kaitsemaa karjaa, maisema tasoittuu ja alkaa vihertää viinitarhoineen. Saavumme Chilen pääkaupunkiin. Saasteinen savusumu kattaa sen mutta toiselta puolen voi silti yhä nähdä vuoret utuisena häiveenä, lumihuppu päässään. Ensivaikutelma kaupungista on huomattavasti rauhallisempi kuin Buenos Airesista, kaduilla vähemmän hässäkkää ja ulosteita. Pohjimmiltaan tämäkin taitaa olla kuin mikä tahansa pääkaupunki: katuja, puistoja, monumentteja ja lähiöitä toisen perään. Ilmassa on jo talvi, kotoa raahatut villavaatteet tulevat vihdoin tarpeellisiksi. Saimme yösijan ja ystävällisen vastaanoton tutuilta, läheltä keskustaa. Asetuin taloksi ja hengähdettyäni hieman aloitin maan/kaupungin kartoituksen lähtemällä kävelylle kuvaamaan.

* * *

Mutta mitä täällä on ollut ennen sitä mitä nimitetään moderniksi yhteiskunnaksi? Toisena päivänä Santiagon pääkirjastossa harhailtuani käsiin etsiytyi Chilen alkuperäisväestön Mapuche-kansasta kertova kirja. Avasin sen ja luin nämä säkeet:

Täällä on sanoissa hiljaisuus,
tuli nukkuu,
vain tuhkan kukat tanssivat kekäleillä.

Onnellinen epätietoisuus

2009-04-24T17:27:00.000-07:00

Vihdoinkin maalla

Rullilta lähdettyäni päädyin matkaamaan kotio Erneston Fordin takalavalla ja samalla tutustuin maalla asuviin Andresiin ja Adrianaan. 11 000 tuhannen asukkaan Veronica sijaitsee parisataa kilometriä Bs.As sta etelään ja on niinsanotusti pampalla. Saavuimme yöllä pariskunnan kasvipuutarhaan tulikärpästen välähdellessä kirkkaan tähtitaivaan alla. Andres oli ostanut parihehtaaria maata viitisen vuotta sitten ja päättänyt muuttaa suur-kaupungin hälinästä maalle kotikyläänsä ja aloittaa kasvisten viljelyn/kestävämpi elämäntapa. Kasvipuutarha sai nimen : Feliz Incertidumbre - Onnellinen epätietoisuus koska hänen mielestään ihmisen ei ole hyvä suunnitella ja kontrolloida elämäänsä loputtomiin. Epätietoisuuden kanssa eläminen ja sen hyväksyminen on onnen kantava voima. Millainen sää on huomenna? Millainen sato tulee? Tulee mitä on tullakseen, sillä mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmaa. Ja siihen mitä tulee on oltava valmis kuin haukka. Kasvipuutarha käsittää vanhan linja-auton joka on muunnettu asunnoksi, pari itse tehtyä uunia (leipomiseen ja keramiikan tekoon), suihkun/vessan, kastelu-kuopan, kasvimaan ja mökit kaneille ja kanoille ja Koperniko koiran. Aromaattisia kasveja ja yrttejä kasvatetaan myös jotka ovat Adrianan erikois-alaa. Kasvimaa on luonnomukaisesti viljelty jossa myös kanit ja kanat ovat osa järjestelmää. Kanien papanat esim. lannoittavat maata. Kasveja ei ole rajattu tiettyille alueille vaan ovat suht.vapaasti siellä täällä. Näin voidaan ehkäistä tuholaisten himoa tiettyihin kasveihin. Öppiset erehtyvät ja syövät vahingossa vähän sieltä täältä niin näin ei menetetä koko satoa yhdeltä kasvilta. Kasvien myrkyttäminen on Argentiinassa ollut viimevuosina tapetilla ja ne ovat aiheuttaneet laajaa tuhoa ja murhetta mm.viljelysten liepeillä asuvien keskuudessa puhumattakaan kasveista.

Yleisnäkymää tilalta

Linja-auto ja uuni

Rakenteilla oleva talo

Talon kesken-eräisiä seinärakenteita

Modernimpi vessa talon sisältä

Ulko-huussi

Myyntikojun seinää ja salaattia

Vaihtotaloutta ja rakentamista

Andres myy ja vaihtaa näitä kasvattamiaan kasviksia ja hedelmiä muiden kyläläisten kanssa. Suunnitteilla on kasvis ja siemen myymälä tilalle. Rakensimme tätä varten pientä mökkiä pihaan. Eukalyptus-puun hirsistä, luonnonsavesta ja kierrätys-materiaaleista koostuva koju on jo miltei valmis. Nostimme savea vesikuopasta johon sitten sekoitettiin hiekkaa ja vähän sementtiä. Muurasimme "julkisivun" tästä seoksesta ja viinipulloista. Puuhakas pariskunta rakentaa parhaillaan myös isompaa kaksi kerroksista taloa näistä samoista aineksista. Talon runko on hirsistä mutta eristeenä käytetään kierrätys muovi ja lasipulloista tehtyjä putkia. Putkien päälle tulee myöhemmin savi. Eristystä tarvitaan koska talvella Veronicassa on oikeasti kylmä, ja jotta kaminan tuoma lämpö ei karkaisi harakoille (tai sanotaanko horneroille joita on alueella paljon). Nytkin vaikka on vielä syksy, sai iltaisin kaivaa repusta kaikki vaatteet ylle. Joku vuosi sitten oli satanut jopa lunta.

Adri muuraa

Ever muuraa

Andres ja Ernesto kattelee

Valmista seinää

Sama laulu kaikkialla

Andresilla on keskiviikkoisin paikallis-radiossa oma ohjelma jossa hän puhuu mm.kestävästä elämäntavasta, luomu-viljelystä ja eko-anarkistisista aiheista. Pääsinkin seuraamaan kerran tätä ohjelmaa paikanpäälle ja osallistumaan siihen. Soitin suomalaista musiikkia levyltä ja esitin oman laulun livenä ja vuodatin muutaman sanan ihanasta maastamme ja sen metsätaloudesta. Eräänä päivänä tilalle tuli tutustumaan ala-aste luokka, ihmeteltävää riitti ja kysymyksiä. Natiaiset olivat erityisesti kiinnostuneita tästä käytettyjen muovipullojen valjastamisesta rakennus käytöön. Tämä onkin hyvä esimerkki Veronican ystävällisestä ja sosiaalisesta ilmapiiristä. Yhteistyötä tehdään puolin ja toisin vanhojen ja nuorten kanssa. Itselläni oli myös kotoisa olo siellä ensimmäistä kertaa tähän maahan saavuttuani. Pienessä paikassa on tultava toimeen erilaisten ihmisten kanssa koska ei voi valita juuri "omanlaista porukkaa" ympärilleen. On hyväksyttävä mitä on ja opittava elämään sen kanssa. Se tuo elämään rikkautta ja ymmärrystä sen monimuotoisuudesta. Veronicassa olen ollut noin parisen viikkoa muutamaan otteeseen ja ymmärtänyt erään yksinkertaisen asian pikkuhiljaa >> Aluksi oletin että elämä toisella mantereella ja maassa olisi jotenkin konkreettisesti erilaista Suomeen verrattuna. Jaettuamme kokemuksia ja turistuamme ummet ja lammet Andresin ja Adrianan kanssa tajusin että ihmisillä ovat samat murheet ja onnen lähteet kaikkialla. Tavat ja eleet vain ovat erilaisia. Jos kaikki ymmärtäisivät tämän, meidän ei tarvitsisi pelätä toisiamme tai itseämme ja voisimme elää paremmin onnellisessa epätietoisuudessa.

Kylän hevosia

Naapurinpoikia

Koululaisia evästauolla

Vihreitä tomaatteja

Paikallis radio-asema

Andres "on the air"

Kappale kauneinta suomea veronicassa (näkymä pyhäjärvelle)

Vitron luona katselemassa hänen maalauksia

Yksi Vitron maalauksista

Veronican katuja

Iltakävelyllä

Erneston luona kylässä

Sesset

Kope päiväunilla

Jorge Rulli

2009-04-07T18:31:00.000-07:00

El jardinero de la resistencia

Noin kuukausi sitten sain kunnian tavata voimapersoonan nimeltä Jorge Rulli. Tämä valkohapsinen herra asustelee 7-henkisen perheensä ja kanssa Marcos Paz-nimisessä kylässä, noin 60.km Buenos airesin keskustasta etelään. Talo on moniosainen vanha "finca" eli maatila ja siihen kuuluu lisäksi parin hehtaarin kasvipuutarha. Omassa miltei luonnontilassa rehoittavassa puutarhassa viljellään mm.vihanneksia, hedelmiä ja yrttejä. Puutarhan monimuotoisuus oli silmiin pistävää. Siellä täällä vaelteli myös kanoja, kukkoja ja hanhia sekä kaksi mustaa koiraa jotka piti enemmänkin huolta talosta ja sen asukeista. Eräässä palmun kaltaisessa puussa asui myös pöllö-pariskunta.

Jorge Rulli on kuulunut nuorena 50-60 vaihteessa juventud peronista-liikeeseen ja ollut siitä johtuen myöhemmin vankilassa vuosia eri aikoina ja myös kidutettavana. Vapauduttuaan hän on liikkui eripuolilla Etelä-amerikkaa ja joutui lähtemään lopulta maanpakoon Brasiliasta Espanjaan ja sieltä Ruotsiin. Ruotsissa hän vietti 80-luvulla noin neljä vuotta palaten lopulta kotimaahansa. Militantista taistelijasta kuoriutui hiljalleen rauhanomainen ajattelija, puutarhuri ja aktivisti. Sanat ovat hänellä silti vielä tulisia, viimeaikoina hän on ollutkin mm.Argentiinan geenimanipuloidun soijan kritisoinnissa näkyvin hahmo, esillä tiedotusvälineissä jne. Hänellä on myös joka sunnuntai-aamu tunnin mittainen ohjelma radio nacionalissa.

Päädyin Jorgen tilalle alunperin kuukausi sitten kuvaamaan hänen toimiaan koska osuuskunta Elonmerkillä on valmisteilla dokumentti aiheesta; työnimenään Gardener of resistance - Vastarinnan puutarhuri. Kävin tänään Nadjan kanssa haastattelemassa lisää Jorgea ja hän kertoilikin vuolaasti mm. Etelä-Amerikan nykytilanteesta, menneisyydestä, uhkista ja toivosta, globalisaatiosta ja geenisoija-tilanteesta. Kaikenkaikkian todella paljon asiaa ymmärrettäväksi ja pureskeltavaksi. Niin ja juotiin matea tietenkin.

Fukuoka-työpaja

Kun kävin tilalla ensimmäisen kerran noin kuukausi sitten siellä oli meneillään permakulttuuri-työpaja/tapaaminen. Paikalla oli noin 30 ihmistä eripuolilta maata. Jorge tarjosi puitteet, muonituksen ja pajan vetäjinä oli kreikkalainen parrakas puutarhuri Panos (3n p.n mies!) ja nuorempi Argentiinalainen luomuviljelijä jonka nimeä en muista. Panos oli ollut aikoinaan Japanilaisen puutarhuri/ajattelija Masanobu Fukuokan oppilas joka oli taasen luonnonmukaisen viljelyn pioneerejä. Työpajassa tutustuttiin mm.Fukuokan kehittämään menetelmään jossa kasvien siemeniä laitettaan savipallojen sisään, pallot laitetaan pellolle ja annetaan ajan tehdä loput. Lisäksi tutustuttiin puutarhaan ja sen hoitoon, harvennettiin puitten oksia, siivoiltiin luonnonpeltoa ja lopuksi keskusteltiin. Itselle tämä keskustelu osuus oli päivän mielenkiintoisinta antia. En uskaltanut suutani avata keskinkertaisella espanjankielen taidoillani, ja varsinkaan kun nämä paljon nähneet ja kokeneet partamiehet keskusteli henkeviä maailman menosta ja sen tulevaisuudesta. Mutta kuuntelin sujuvasti. Onko meillä toivoa ylipäätään? Jorgen vaimoa Vandaa lainatakseni "On, koska olemme täällä!"

peltoa ihmettelemässä

Työn touhussa

Jorgen tyttöjä riippusillalla ja työpajanväkeä

partamiehet ja vieraat keskustelee

vasemmalta: Jorge, kokki ja Panos

...

JK:Vasta kotimatkalla vuoden 75-mallin Fordin takalavalla uskalsin avata suuni ja löysinkin itseni jostain ihan muualta kuin piti....

yerba mate

2009-04-05T10:06:00.000-07:00

un mate ché?

Yerba matea juodaan Argentiinassa kuin kahvia suomessa; paljon ja aina kun ehtii. Ja aina on sopiva hetki yksille mateille. Maten sosiaalinen merkitys paikallisessa kulttuurissa on huomattava. Ja se tuo lisäksi kiireettömyyttä nykyajan elämään. Matea tarjotaan aina vieraille, toverille tai kenen kanssa ikinä sattuu hetken jakamaan. Ja jos on kiireitä niin eikun termospullo kainaloon ja menoksi! Näin maten voi nauttia ihan missä vaan, paitsi ehkä bussissa missä se voi olla vaarallista. Bussin hypätessä (paikallisen intohimoisen ajotyylin tuntien) voi pilli mennä vaikka nenään liian syvälle. Uruguaissa ihmiset kulki termospullo kainalossa kaikkialla, pankissa, kaupassa, puistossa ja rannalla, muutamia paikkoja mainitakseni missä näin matea nautittavan. Miksi matea juodaan? Se piristää ja siinä on miellyttävä "maan" kaltainen juureva maku. Sanotaan että matessa on kahvin vaikutukset ilman sen sivuvaikutuksia. Itselleni se toimii paremmin kuin kahvi ja on parempi ruoansulatukselle.

mate-hetki takapihalla

Tarvikkeet

Juoma imetään kupista bombilla-pillillä joita on niinikään eri laatuisia. Parhaat on tehty alpacasta (saksalaista hopeaa) ei siis siitä andien rinteillä notkuvasta pitkäkaulaisesta kaverista. Ajan mittaan halvemmat teräksiset bombillat tummuu ja alkaa päästää pahaa makua jonka terveellisyyttä on myös syytä epäillä.

Halvimman puolen kilon paketin saa argentiinassa alle eurolla ja kallein on ehkä puolitoista. Parasta on luomu ja Rosamonte. "Con palo" eli varsineen on parempaa kuin pulverimainen "sin palo". Kuppia josta juoma nautitaan kutsutaan maté ksi. Se on tehty useimmiten kurpitsan kuoresta mutta on myös alumiinisia, puisia ja näiden yhdistelmiä.

maté-kuppi

mate-setti

mate-pillejä eli bombilloita ja puhdistusharja

mate-paketti

Valmistus

Juomaa saadaan liuottamalla kasvin (ilex paraguariensis) osia kuten teetä kuumassa vedessä.
Yerba matea laitetaan kuppiin 2/3 osaa tai enemmänkin, peitetään kämmenellä ja käännetään ylösalaisin. Näin pienemmät kasvinosat nousevat pintaan eivätkä tule suuhun. Kuppia pidetään kallellaan jotta pillin saa kuppiin. Vettä olisi hyvä keittää mutta kuppiin laittaessa sen olisi hyvä olla 70-80 asteista, näin matesta ei tule liian kitkerää. Kupista juodaan yleensä kaikki yhdellä kerralla, täytetään vedellä ja tarjotaan eteenpäin, kuitenkaan kiirehtimättä millään tavoin. Yhdestä matesta voi juoda ainakin 20 kertaa.

maten nauttiminen bussissa on kiellettyä

mies, mate ja termos, vasemmalla termos.

näin EI nautita matea!

mateistin mairea ilme.

katujen kirjavat laulut

2009-03-31T20:33:00.001-07:00

te amo

ne ketkä rakastaa,
ei pelkää, ne pussaa

viko:mä mokasin mut opin siitä,
anna mulle toinen mahdollisuus,
mä rakastan sua hullun lailla -joaco

Córdoba

talven kuumin päivä
aurinko pistää kovana ja valkoisena
vie voimat ja sekoittaa mahan
eläintarhassa karhu pyörii ympyrää
katukoiran katse silmien läpi
toinen ruskea toinen harmaa
ei kotia paikkaa olla levähtää hetki

nouskoon ken taistelee...

postmanpat sinulle postin tuo...

bs.as

löysin tyhjyyden täydestä,
päivin, töin,
tornitalon valot syttyy sammuu,
kaupunki hengittää, ääntelee se,
suunnaton eläin nukutettuna,
sirittää tuoksuu puuhiilille, lihalle.

politikoi

koi-politikoi,
poli-ti-koi!
hui-hai-koi!

vaalimainontaa

onko elämää ennen kuolemaa?

jeesus tulee, valmistaudu

2009-03-14T02:27:00.000-07:00

13.PERJANTAI, Nouachott, Mauritania

Kaupunki vaikuttaa autiolta muslimien pyhäpäivänä. Aamupalalla tv:sta tulee lähetys Mekasta. Näköjään täälläkin uskonnollisilla johtajilla on silmälasit suoraan 70-luvulta.
Kavelemme leveita katuja, oudon hiljaista, oudon paljon tilaa Senegalin ja etenkin Dakarin tungoksen jalkeen. Taalla asuu vain 4 miljoonaa ihmistä, vaikka maan pinta-ala on ;;;;;. Ei toisaalta ihme, sahara asuinpaikkana ei ole kovinkaan houkutteleva. Perinteisesti maan keskiosissa asuvat Tuaregit ovat olleet nomadikansa, joten kaupungistuminen on myös uusi ilmiö. Nouachott on rakennettu vasta;;

Berberiemiesten perinteikas turbaani jättää vain silmat nakyviin, aika häijyn näköistä alkuun. Heti Senegalin ja Mauritanian rajalla vaikutelmaa kuitenkin liennytti näkymä turbaanimiehestä juomassa maitoa suoraan purkista. Paikalliset selvasti arvostavat maitotuotteita paljon, myynnissä on laaja valikoima maitoa eri mausteilla sekä erilaisia jogurtteja. Kuulemma myös tiettyyn aikaan vuodesta kaikki kaupungeissa työssä olevat tuaregit pakenevat takaisin autiomaahan elämään perinteistä elämää teltoissa ja juomaan maitoa.

Matkalla Senegalin rajalta Rossosta Nouachottiin on noin 5 passintarkastus ym. kontrolliasemaa sekä autossa ensimmäinen toimiva nopeusmittari todella pitkään aikaan (120 km/h, välillä myös vastaantulijan kaistalla. Kuski oli reteä veikko jolla oli paljon kavereita poliiseissa ja sotilaissa joten pääsimme suuresta osasta tarkastuspisteitä ohi pelkillä tervehdyksillä ja rennoilla letkautuksilla. Matkaseuralaisemme Brahim totesi tämän olevan onnen päivä meille. edes laukkuja ei tarvinnut purkaa kertaakaan.

Bolivia 25.2.-8.3.2009

2009-03-11T17:23:00.000-07:00

Villazon

Ostettiin liput Uiuniin menevään junaan laitakaupungilta ja palattiin takaisin kylään syömään kun aikaa junan lähtöön oli. Huomasimme pian ruoan jälkeen istuvamme Elsin kanssa baarin takahuoneessa mukavien bussikuskien kanssa, juovamme kaljaa, tanssivamme ja kilistäen joka toinen ryyppy. Oli aamupäivä. Miehet kertoivat olevansa Cochabambasta, ajavansa rajalta Buenos airesiin ja pitävänsä nyt vapaapäivää. Eräs miehistä kertoi että kaikkien turistien kanssa pärjää paitsi Israelilaisten, jotka ovat hankalia. Kuskit halusivat meidät syömään mutta koska olimme jo syöneet mahat täyteen, lähdössä junalle ja ukot oli jo reilusti päissään, kieltäydyimme kohteliaasti.

Kaupungissa oli karnevaalitanssien harjoituksia, torvet ja rummut soivat jokapuolelta. Hyppäsimme junaan ja kolmen tuntia matkattuamme juna pysähtyi töksähtäen. Etelä-Boliviassa oli nyt sadekausi ja kulkuväylät eivät oikein meinanneet pysyä paikoillaan. Kohta junan kuljettaja kertoi että jatkaisimme matkaa 10 tunnin päästä aamulla kun on turvallista ylittää silta. Yöllä junan patterit alkoivat hehkua ja vaunussa oli sietämättömän kuuma. Yritimme mennä nukkumaan seuraavaan tyhjillään olevaan vaunuun joka oli varsin kylmä mutta silti siedettävämpi kuin omamme, mutta kohta meidät komennettiin tiukkaan sävyyn takaisin. Myöhemmin sain kammettua junan oven auki ja hengitettyä sisään sateista vuoristoilmaa ja tupakan savua. Junan edessä lapioi miehet ja koneet koko yön. Aamulla jatkoimme matkaa Uiunia päin. Näimme ikkunasta rappeutuneita kivikyliä ja vanhuksia seisomassa ovilla. Kaktukset seisoivat ryhdikkäinä pilviin kohoavilla vuorenrinteillä. Aloimme olla ylängöllä, kuivaa maastoa, pensaista, alpakoita ja pilvet niin lähellä maata että niistä voisi ottaa kiinni.

Uiuni

Saavuimme iltapäivällä vihdoin, 13 tuntia myöhässä. Vaunussa oli jokunen reppureissaaja jotka valittivat myöhästymisestä. Minusta oli oikeastaan mielenkiintoista olla maassa jossa kaikki eivät olleet ihmiset kontrollissa. Noin 11 000 hengen kaupunki sijaitsi aavikon reunalla ja tuntui hyvin rauhalliselta. Monet ulkolaiset olivat tällä yhdestä syystä: Tullett katsomaan suolatasankoa, Salar de uiunia ja myöhemmin matkaavaan vielä lounais-Boliviaan vuorille värikkäille laguuneille ja näkemään vaaleanpunaisia flamingoja. Oli hyvin voimakas, kaikkialla leijuva valo ja hieman vaikea hengittää syvään. 3600 metrissä portaiden nousu teetti työtä, puuskutusta ja tunsin painetta aivoissa. Olin yhtäkkiä kuin vanhus. Koka-lehtien pureskelu ja liuottaminen teeksi veteen auttoi. Niitä myivät koppahattupäiset muorit (Cholas) toreilla ja kioskeissa 50 centillä/kilo. Varjossa alkoi paleltaa ja kun siirtyi aurinkoon alkoi hikoilla. Katselin intiaani muoreja ja pappoja. He olivat pukeutuneet vankasti mutta silti niin kauniisti. Naisilla oli yksivärinen polviin ulottuva hame ja sen päällä essu tai toinen hame,usein ruudullinen.villapaita ja sitten poncho tai kirjava kantoliina. Ja tosiaan koppahattu, pitkät mustat hiukset kahdella letillä ja joissa oli vielä punottuja koristeita päissä. Monien Lasten ja aikuisten kasvot olivat jo ahavoituneet ja palaneet tuulessa, niiltä pystyi lukemaan vuosien tuulet ja auringon laineet, ilot ja surut yhdistyneenä lempeään olemukseen. Silmissä jotain ikiaikaista kuin vuorien kallioissa ja eloisaa ikinuoruutta pirskahtelevan puron tavoin. Käveleskelin pois kaupungista. Veturien hautausmaalla mies teki polkuja ja erotteli romuja. Nuoripari kuherteli, yksinäinen poika potki jalkapalloa. Menin sateen suojaan ja löysin kirjoituksen "Mi razon de vivir"(Syy elää) rakkauden osoituksena jollekkin.

Siinä kerran kun istuskelimme varjossa torin laidalla, seuraamme lyöttäytyi muuan "nuorehko" kansalainen. Tämä Tito niminen jamppa innostui kamerastani ja juoksenteli kuvaamaan sillä sinnetänne aina palaten kuitenkin näyttämään minulle tulokset. Tässä sarjan parhaimmistoa...(ylimpänä itse kuvaaja)

Seuraavan päivänä lähdimme päiväretkelle suolatasangolle (Salar de Uiuni). Kuski pysäytti jeeppimme tähän vanhaan merenpohjaan ja läksimme ulos autosta ihmettelemään ihmeellistä maisemaa. Aimmin päivällä oli satanut ja suolan päällä oli nyt jonkin verran vettä. Horisontti hämärtyi, taivas ja maa teki sovintoa. Jatkoimme matkaa Inca huasi-saarelle. Nopea ruokailu ja saaren tutkailua. Opastettu reitti kulki läpi saaren jossa ei kasvanut käytännössä muuta kuin jättimäisiä kaktuksia, osa noin tuhat vuotta vanhoja. Saaren vanhin kaktus oli 1200 vuotta vanha ja kuollut pystyyn vuonna 2002. Rannalla jeepeistä rantautuneet reppureissaajat ottivat "hassunhauskoja" mittasuhde valokuvia digikameroillaan joita olivat nähneet matkaoppaissa ja turistitoimistoissa. Lähdimme takaisin kaupunkiin.

Suolareissulla tutustuin sympaattiseen Argentiinalais-pariskuntaan jotka olivat matkalla Peruun ja tienasivat matkarahoja sirkustempuilla ja myymällä kauniita käsintehtyjä koruja. Ostimme liput Oruroon ja jäimme heidän kanssaan asemalle odottamaan junaa joka oli taas myöhässä. Yöllä juttelin vartijan kanssa laiturila, tarjosin hänelle tupakkaa, juttuseuraa ja hän minulle koka-lehtiä. Kertoi ettei boliviassa kannata luottaa juniin. Katselin intiaani-perheitä jotka olivat tulleet asemalle massiivisten vilttien kanssa ja nukkuivat nyt tyytyväisinä kokonaisina perheinä aseman lattialla. He tiesivät tämän. Aamulla selkisi lopulta että juna myöhästyisi vuorokauden. Vaihdoimme suunnitelmaa ja ostimme bussiliput Potosiin jonne oli betoni tie, ainoa päällystetty tie Uiunista. Muut autotiet toisaalle olivat sateiden takia tukossa ja kuskit eivät suostuneet niille lähteä. Kuultiin tarinoita mutaan kaatuneista busseista ja sijoiltaan menneistä raajoista. Illalla sekoiltiin vielä lippujen kanssa ja myöhästyttiin bussista. Saimme kuitenkin pian uudet liput ja päästiin matkaan Bussin sukeltaessa vaappuen pimeään ja sateiseen vuoristoon.

Potosi, 4100 m

Pelonsekaisen ja taas huonosti nukutun yön jälkeen saavuimme Potosiin aamu-yöllä. Bussi ei ollut kovin montaa tuntia myöhässä jääden vain kerran kiinni mutaan mutta meinasi kaatua useamman (Onneksi oli mukana lapiomies). Sitten hieman unta hostellilla ja katselemaan katuja. Potosin sanotaan olevan yksi maailman korkeimmalla sijaitsevista kaupungeista. Se on ollut 1600-luvulla myös maailman isoin (200 000 asukasta)ja rikkain kaupunki hopeavarantojensa vuoksi. Hopean hinnan romahtaessa romahti myös sen vauraus ja kaupunki hiipui loistossaan. Nykyään siellä louhitaan silti edelleen sinkkiä ja muita mineraaleja noin 700 erillisessä louhoksessa.

Kaivokset

Päätin käydä kaivoksissa. Opas oli entinen kaivosmies ja puhui heistä kunnioittavaan sävyyn. Kierros maksoi 100 bolivianoa (noin 13 eur) josta puolet meni kaivosmiehille. Ajelimme jeepillä ensin Cerro ricon lähiöön tarvikkeita hakemaan ja sitten ostamaan työmiehille lahjoja: dynamiitteja, tupakkaa, koka-lehtiä,vettä ja pirtua (koska oli perjantai, miehet joi tätä 96% prosenttista alkoholia ensin laimentamattomana, myöhemmin veteen lantrattuna. Luulen ettei se ollut ihan niin vahvaa kuin pullossa sanottiin koska sitä pystyi juomaan ilman että limakalvot kuivuivat kasaan...vahvaa se silti oli). Käytiin ensin rikastamolla katsomassa mineraalien puhdistamista ennen tunneliin syöksymistä. Opas kertoi kaikkien kaivosmiesten toimivan itsenäisinä yrittäjinä jotka myyvät louhitun mineraalin isoille yhtiöille. Työläiset toimivat kuitenkin ryhminä joilla ei ole varsinaista työnjohtajaa, mikä mahdollistaa vallitsevat työolosuhteet. Mukana on paljon lapsia ja enemmistö on maaseudulta. Kaivosmiesten keski-ikä on 20-30 vuotta riippuen tehtävästä. Työpäivät vaihtelevat puolesta neljään tuntiin seitsemänä päivänä viikossa. Tunneliin päästyämme kävelimme ensin vartin suoraa käytävää ja tulimme jonkinlaiseen museohuoneeseen. Huoneessa oli vanhaa mekaanista kaivostekniikkaa (josta suurinta osaa käytetään edelleen) ja infoa kaivoksista. Etenimme alemmas käytävien käydessä pienemmiksi ja ilman pölyisemmäksi. Tietyt mineraalit reagoivat kohdatessaan ja luovat alempana tunneleissa lämpöä joten alkoi olla myös kuuma. Kohtasimme ensimmäiset työmiehet isän ja pojan (15.v) jotka olivat tauolla. Joimme heidän kanssaan maljan pirtua koska perjantaisin on tapana kuulemma juoda päivänpäätteeksi. Isä ilahtui pirtupullosta. Jatkoimme alaspäin tasolle 3 ja neljä. Käytävät oli hankalakulkuisia ja usein piti ryömiä että pääsi eteenpäin. Oli vaikeaa hengittää. Ahtaita jyrkästi alasviettäviä käytäviä piti kulkea hyvin varovaisesti ettei luisuisi alas ja tuottaisi paljon pölyä jolloin olisi mahdotonta hengittää. Neljännellä tasolla oli lopulta panostajat jotka hakkasivat vasaralla ja kiilalla reikiä kallioon dynamiitteja varten. Eräs työmies istui surkeana odottamassa kun dynamiitti ei ollutkaan räjähtänyt. Opas kertoi miehen olevan jo hieman hutikassa ja hetken päästä mies alkoikin räplätä kallioon upotettua nallia ikäänkuin vitsinä. Opas sanoi ettei ole mitään hätää. Suljin pois mielestä tämän R-kirjaimella alkavan sanan ja jatkoin miehen ohi. Syvemmällä luolassa joimme viinamaljoja parin muun työmiehen kanssa ja opas jakoi heille ostamamme tupakit, vedet ja koka-lehdet. Olivat kovin mielissään niistä, kertoivat meille työstään, eri traditioista ja paholais-jumalasta mitä kaivosmiehillä on.

Paluumatkalla törmättiin vielä vanhempaan miesporukkaan joka oli lopettamassa töitään ja alkoi olla jo vahvasti päissään. Maan alla oli näköjään jonkinlainen "toinen todellisuus" josta sain vain pienen pintaraapaisun. Nuoremmat kutsuivat meitä hauskasti "dengues", eli dengue-hyttysiksi. Aloimme ryömimään ja kiipeäämään takaisin ylös mikä oli vaikeampaa kuin alasmeno. Ohi sujahteli työmiehiä ketterästi kuin kissoja. Aikaa tunneleissa oli vierähtänyt 2 tuntia. Ylhäällä avoilmassa oppaat ja opastettavat hihkuivat ja sytyttivät dynamiitteja (en minä koska olen nämä pommi-leikit käynyt läpi armeijassa,ikäväkyllä) ja muut ryhmän jäsenet poseerasi palavien sytytyslankojen ja dynamiitti-pötköjen kanssa digikameroiden räpsyessä. Langat paloi 4 minuuttia. Lopulta oppaat heittivät dynamiitit alas rinnettä lätäkköön missä ne paukahti niin että selkärangassa tuntui. Sitten varusteita riisumaan ja takaisin kaupunkiin. Illalla en vieläkään tiennyt mitä ajatella kaikesta näkemästäni ja kokemastani. Enkä tiedä suoraan sanottuna vielä nytkään.

kaupungissa

Illalla piti sitten juoda vähän olutta että tokeni kaivos-kokemuksesta. Menimme katsomaan paikallista kansanmusiikki ryhmää MOJOJ ÑAN ia. Bändissä oli pari kitaristia, charango, bombo, huilisti sekä kolme laulajaa/tanssijaa. Keikan piti alkaa seitsemältä mutta paikalliseen tapaa bändi saapui vasta kymmenen aikoihin tekemään sound-chekkiä, tietysti jo vähän pätkässä. Kahdentoista aikoihin show alkoi ilmaan minkäänlaista epäröintiä, voimaakkaasti ja harmonisesti soiden. Tanssijat lauloivat myös suuren osan kappaleista takana soittavien miesten vastaillessa välillä stemmoilla. Rytminä oli useimmiten letkeästi keinuva Huaíno. Ihmettelin näiden soittajien taitoa ja energiaa. Tässä musiikissa on samaan aikaan kaihoa, toivoa ja puhdasta iloa. Kaikkea mitä tarvitsin juuri siihen hetkeen. Toisen setin aikaan jalkauduttiin jo tanssilattialle ja ilta jatkui bändin soittaessa myöhään yöhön. Läksin vielä paikallisten kanssa jatkoille johonkin salakapakkaan/cumbia-diskoon aina aamuun saakka. Minne katosi viimeiset 12 tuntia?

Paikallisista pitää mainita vielä vanhemmat miehet jotka tuli jututtamaan moneen otteeseen meitä. Nämä charmantit kepin kanssa kulkevat herrat olivat eläneet nuoruuttaan kun potosi oli vielä ollut rikkaampi. He olivat matkustelleet, tunsivat hyvin eurooppaa ja monet puhuivat sujuvaa englantia, toisin kuin nuoret. Tämä on tavallaan päinvastaisesti kuin kotosuomessa. Oma isäni on elänyt nuoruutensa niukoissa puitteissa ja nyt vasta vanhempana on enenpi mistä ottaa ja mahdollisuus matkustella.

Nyt ollaan taas bussissa, savitiellä. Katse putoaa bussin kylkeä alas kanjonin syvyyteen,olemmeko vielä tiellä?. Mustia lehmiä kuivuneen joen uomassa. Maissipeltoja laaksoissa lainehtien kultaa ja vihreää. Siltoja ei ole, pieni noro lipuu keskellä mahtavaa uomaa, näitä on paljon. Kaktuksen kukka keltaisena vasten punaruskeaa kiveä. Kasvoja kallioissa. Muorit myymässä juustoa ja chichaa busseihin asemilla (paikallista sahtia joka käytetään pureskelluilla lehtimälleillä). Rajan ylitys pimenevän taivaan alla, alkaa sataa ja ukkostaa, rummut ja torvet pärähtävät taas soimaan aseman vieressä. Taas bussiin, silmät väsyvät ja viimeisenä näkynä muistan taivaan kaukana vuorten takana, mustana ja salamoivana.

Herään siihen että meidät pysäytettään, poliisi käskee kaikki ulos, tavarat myös. Tutkitaan laukkuja, erityisesti bolivialaisten syynätään tarkasti. Joku viedään syrjään. Meiltä kysytään vain passit, vai suomesta!, läpsytellään vähän rinkkaa ja vinkataan jatkamaan. Eurooppalainen passi = Ei tutkita. Eikö juuri meille olisi helppo laittaa salakuljetettavaa? Tarkastuksia on tulossa kuulemma vielä neljä.Tälläkertaa keltään ei ilmeisesti löytynyt mitään. Taas matkaan ja pilkkimään semi-camaan. 10 h + 7 h + 23 h bussissa. Vuoret sulavat kukkuloiksi ja kun olemme perillä, sataa yhä.

Lajien synty

2009-03-01T05:39:00.001-08:00

Rannikkoa pitkin alas Sine Saloumille, savannin läpi auton lavalla. Mangrovesuota ja palmuja. Kuivassa maisemassa suolaisia lammikoita joihin vesi on yllättäen jäänyt loukkuun. Yllättäviä mutkan takaa esiin tulevia äveriäitä lomakohteita, mönkijöitä, punaisia rintoja, niskoja, kasvoja. Vikkeliä liskoja, suurimpia simpukankuoria joita olen nähnyt, suurimpia puita joita olen nähnyt, värikkäitä kalastajaveneitä meri joka nousee ja laskee ja tuo rannalle kaikenlaista roskaa a vaahtoa. Kauniita lapsia innoissaan valokuvissa, pieniä muurahaisia, maapähkinöitä, teipillä kasattuja seteleitä, nyt sirkka sirittää kaislaseinän takana enkä enää muista kaikkia lauseita joita ajattelin ylöskirjoitettaviksi.

Kiipeämme baobab-puuhun ja matkan tavoite tulee täytettyä.

Thieboudiene

2009-02-19T14:40:00.000-08:00

Kalan ja riisin valmistusta sisäpihalla kauniina päivänä ja hyvässä seurassa.

Kaksi paikkaa

2009-02-10T07:12:00.000-08:00

Turhuuden markkinat

Sunnuntaina päätimme käydä Tigressä, buenos airesin lähiössä jota joku oli jollekkin suositellut. Matkaan lähdimme Chacaritaksesta junapelillä ensin Retiroon ja sieltä vaihtaen Tigreen. Paikallisjunilla on omat asemat jokaista linjaa kohtaan melkeimpä. Junamatka Tigreen maksoi noin puoli euroa. Veturit ovat isoja metalli möhkäleita jotka päästää mahtipontisesti soivan harmonisen tuuttauksen asemalle saapuessa, ihmisten pursuillessa liikkuvan junan oviaukoista alas laiturille. Junassa tapasin ensimmäisen kännisen suomesta lähdön jälkeen, kovasti oli asiaa miehellä, hyvällä meiningillä kuitenkin. Tigreen päin kulkiessa kerrostalot vaihtuivat hiljalleen omakotitaloihin radan varrella. Päätepysäkki, ja junasta poistuminen tuntui kestävän sievän tovin kun ihmiset matelivat laiturilta sunnuntai-ehtoon viettoon. Tigressä näytti olevan paljon paikallisia turisteja, tosin myös ulkomaisia, näitä amerikkalaisia punaisia vanhuksia tennis-sukat sandaaleissa villkuen. Käsityöläistori paljastui ihan hirveäksi krääsä sokkeloksi, toinentoistaan mauttomampia, nopeaan kyhättyjä häkkyröitä ja matkamuistoja. Minua kiinnosti lähinnä maté-tarvike kojut mutten ostanut lopulta mitään kun alkoi oksettamaan koko meininki.

Tigre sijoittuu joen varrelle joka on osa suurta jokiverkostoa. Pananá joesta lähtevä pieni sivuhaara joka laskee lopulta Rio de Plataan ja Atlantin valtamereen. Buenos aires on meren
rannalla mutta en ole vielä nähnyt tätä merta. Sain kuitenkin ensimmäisen kontaktin tämän saastuneeseen pikkuserkkuun.

Kuoleman kaupunki

Elsi huomasi eilen kauppareissulla avonaisen oven, hei mennään tuonne! Ovi johti kotikulmillamme sijaitsevaan Cemeterio de Chacaritakseen, Buenos airesin keskus hautausmaalle. Sinne on haudattu käsittääkseni suurimmaksi osin rahvasta mutta myös ylempää luokkaa. Rikkaiden ostamat hautapaikat ovat kivestä ja betonista tehtyjä siirtolapuutarhamökin kokoisia taloja, kammioita joihin ihminen on jätetty ikuisuutta viettämään.Vieriviereen rakennetut kuolleiden kodit jatkuivat silmänkantamattomiin muodostaen ruutukaavaan tehtyjä kortteleita, laatoitettuja katuja, kuin oman elottoman kaupungin elävän sisällä. Osaan pääsi sisään ilman avaimia joihin omaiset olivat tuoneet kuvia ja kukkia.

Galleria

Rahvas on saanut tyytyä sitten edullisempaan ikuisuudenviettopuitteisiin. Hautausmaan sivulla kiertää korkea ja paksu muuri jonka seinustoille on tehty lokeroita kuin pankkissa ikään. Mietinkin että miten ne ovat saaneet ihmisen tungettua noin pieneen tilaan? Kuollessaan ihmisestä lähtee kuitenkin sen verran nestettä ja mehua että eiköhän se sinne saada laitettua. Näitä ruumis-gallerioita olisi riittänyt katseltavaksi vaikka kevään (tai täällä on nyt kesä) kaikille päiville veikkaan, niin suunnattomalta hautausmaa vaikuttaa. Vaikuttaa myös että näitä kansan- luokan hautapaikkoja ovat omaiset muistaneet enempi kuin rikkaiden. Ainakin muovikukkia oli paljon, ja olipa joihinkin vetästy tussilla tagejakin vainajille, jos vaikka ei ole ollut kotona kun sukulaiset on visiteerannut. Kalmiston ominaistuoksu ja kirjavat muoviruusut muodostivat mieleeni sanoja sekä muodottomia tunnetiloja.

Vastakohtien maa 14-23.1.2009

2009-02-10T04:32:00.000-08:00

Elokuvafestari Romaniassa

Romaniassa järjestettiin 17-19.1.09 Itä-euroopan ensimmäinen ympäristöaiheinen elokuvafestivaali. Myös isäni dokumenttielokuva Last yoik in Saami Forests? (http://elonmerkki.net/ ) esitettiin siellä ja ohjaaja itsekin kutsuttiin paikan päälle. Järjestäjillä tuntui olevan budjetti kohdallaan koskapa minäkin pääsin nauttimaan heidän vieraanvaraisuudestaan assistentin/valokuvaajan statuksella. Itse asiassa huomasin myöhemmin että minut oli merkitty vieraslistaan tuottajaksi, mikä tuottikin sitten erikoisia tilanteita festarin aikana.

Autojen kaupunki

Olimme varautuneet kylmään ja karuihinkin oloihin. Meillä oli vapaata aikaa ennen ja jälkeen festarin ja tarkoitus oli päästä maaseudulle ja vuorille. Uutisissa oli juuri kerrottu Venäjän kaasuntoimitusten loppumisesta ja meillähän oli rinkat, villahousut, maiharit ja talvimakuupussit mukana. Yllätys olikin suuri kun lentokentällä oli kuski auton kanssa vastassa, viemässä meitä sopivaan (ja kuulemma halpaan) hotelliin bukarestissa. Hotelli oli valtava, kiiltävä ja kallis. Yksi yö per nokka olisi kustantanut 100€.

Kuvitelimme tulleemme köyhään ja halpaan maahan mutta kadut pursuilivat kalliita autoja ja bukarestin hintataso ei vaikuttanut erityisen halvalta. Tällä menolla budjetti paukkuisi kolmessa päivässä. Onneksi onnistuimme paikallisten avulla löytämään keskustasta jotakuinkin budjetillemme sopivan rähjäisen mutta kodikkaamman hotellin. Ihmiset väittivät kivenkovaan että mitään hostelleja tms. halpoja majoitusmahdollisuuksia ei bukarestissa kerta kaikkiaan ollut.

Bukarestin keskusta oli tosiaan tupaten täynnä autoja. Keskustassa ei ihmisille tuntunut olevan tilaa. Puistoja, puita tai kävelykatuja ei pahemmin näkynyt. Olisimme tarvinneet oppaan tai hyviä neuvoja mutta sellaisia emme onnistuneet tällä kertaa saamaan. Caucescun palatsi oli absurdi näky, maailman toiseksi suurin (pentagonin jälkeen) rakennus kohosi kultakoristeineen bukarestin automeren keskeltä.

Seuraavan päivän pyörimme vielä kaupungilla ja löysimme jopa yhden reggae-baarin ja vähän rauhalisempia seutuja. Sellaista olisi edellisenä iltana kaivannut keskustan trendi-baarien keskellä sompaillessa. Illalla lähdimme Junalla Sinaiaa kohti.

Lohduton jumputus

Sinaia on pieni vuoristokylä Karpaattien keskellä. Kylä on täynnä baareja, hotelleja ja ravintoloita, jotka nyt ammottivat tyhjyyttään. Paikat täyttyivät viikonloppusin kun ihmiset tulevat kaupungista lomailemaan. Nyt vain piiskaava house-jumputus kaikui tyhjistä kuppiloista. Silmään pisti täälläkin kova pyrkimys länsimaistua ja nopeasti. Kuinka tylsäksi maailma muuttuukaan kun kaikkialla kohtaa saman länsimaisen yhtenäiskulttuurin ilmentymät; musiikin (jumjumpjump), kielen (fast food non stop), pukeutumisen jne. Maan oma musiikki-, ruoka- ja rakennuskulttuuri tuntui olevan aliarvostettua. Onneksi merkkejä suunan muutoksestakin tässä asiassa oli, varsinkin nuoremman polven mediaväella, jota festareille oli kutsuttu. Voisiko tämäkin olla osa totalitarismin perintöä? Kuin koko kansan muistista ja kulttuurin jatkumosta olisi leikattu viipale pois. Mistä löytyisi oikea romania? Tuskin ainakaan täältä hiihtoturistien kuplasta..

Näkymättömissä

Bukarestissa ja Sinaiassa kohtasimme kummallisen ilmiön. Ravintoloissa ihmiset eivät katsoneet silmiin ja keskustelun avaukset tyrehtyivät nopeasti. Kysymyksiin esim ravintoloiden tai internet-kahviloiden sijainnista ei osattu tai haluttu vastata. Aloimme jopa kerätä pisteitä jokaisesta saamastamme katsekontaktista. Pisteitä ei tullut paljon. Tuntui kuin olisimme olleet näkymättömiä. Testasimme jopa näkymättömyyttä käyttäytymällä huomiota herättävästi mutta tästä huolimatta ihmiset olivat kuin meitä ei olisikaan. Suurkaupungeissa ilmiö on tuttu mutta nyt olimme pienessä kylässä. Ehkä turistikylä on jonkunlaisessa epäsosiaalisessa krapulatilassa sesonkien välissä. Mietimme myös maan historiaa ja sen mahdollisia heijastuksia ihmiset käytökseen. Millaisia jälkiä kymmenien vuosien pelon ja epäluulon ilmapiri on kansaan jättänyt? Salaisen poliisin kuumotus ja ilmiantamisen, kepin ja porkkanan politiikka tuntui repineen kansan kappaleiksi eikä asia parissa kymmenessä vuodessa ollut kerinnyt täysin korjautua. Myöhemmin kävi ilmi että tätä kansaa oli höykytetty jo paljon ennen caucescua, roomalaisten ajoista asti. Rooman vallan aikana koko kansan kieli ”vaihdettiin” balkkanilaisesta kieliperheestä latinalaiseen! Siinä voi olla kansan identiteetti kovilla.

Toisaalta ei lapinkaan turistipaikoissa meno välttämättä sesongin ulkopuolella eloisuudellaan ja avoimuudellaan hurmaa…

Festareilla lopulta tutustuimme ihmisiin ja saimme kaipaamiamme kontakteja. Paikalla oli paljon nuoria romanialisia toimittajia ja elokuvakriitikkoja tms media-ihmisiä, joiden kanssa pääsimme keskustelemaan maan historiasta syvemmin. Myöhemmin huomasimme että kaikki tuttavuutemme olivat asuneet ulkomailla tai matkustelleet paljon. Kuulimme uskomattomia tarinoita lähihistoriasta ja salaisen poliisin toimista yms. Aika hiljaiseksi veti.

Sumuisten vuorten gorillat

Toisena Sinaia päivänä ennen festarin alkamista kävimme patikoimassa vuorilla. Ensin nousimme telegondolalla 1400 korkeuteen ja sieltä kävellen 2000 metriin. Eteneminen oli hidasta, rinteet olivat todella jyrkkiä ja ilmanala sai jalat tuntumaan lyijyltä. Karhuja ei näkynyt vaikka niistä varoiteltiin. 60% euroopan karhuista asuu karpaateilla ja olipa jokunen turisti menettänyt henkensäkin näillä seuduilla. Karhuvaroituskylttejä oli hiihtohissien vieressä. Muutenkin karpaateilla on paljon täysin luonnontilaisia ikimetsiä ja valtavasti villieläimiä. Tällä reissulla vuoriin ja metsiin tutustuminen jäi aika pintapuolisiksi mutta olisi hienoa vielä joskus vaellella noilla vuorilla ajan kanssa. Tämän kertaiseen vuorivaellukseenkin tuli oma absurdi efektinsä koska vuorilla oli käsittämätön sumu. Näkyvyys oli paikoitellen vain muutama kymmenen metriä, joten maisemat sai kuvitella mielessään, vaelsimme valkeudessa.

Ainakin vuorilla oli hiljaista, kunnes sumun keskeltä alkoi kuulua tuttu jumputus, olimme lähestymässä ”cota 2000” hiihtokeskusta, josta laskeuduimme hissillä alas. Hurjalta näytti kun ihmiset painuivat suksineen sumun keskelle. Kuulemma vain paikalliset osasivat reitit tarpeeksi hyvin sumussa lasketteluun. Cota 1400 Hiihtokeskuksesta jäi mieleen käsittämätön lippuluukku. Ostaakseen lipun täytyi työntyä kolmion muotoiseen ahtaaseen kulmaukseen , jossa mahtui seisomaan vain sivuttain luukkuun nähden. Luukku sijaitsi seinässä lantion korkeudella, joten lipun saadakseen piti pystyä taivuttelemaan itsensä lähes kaksinkerroin ja yrittää olla lyömättä päättään. Hiihtohotellien sisustus oli joulukoristeineen jotakin karun minimalismin ja kitsin välimaastosta.

Tähtireportteri ja oikea Romania

Festarin aikana tutustuimme erääseen erityislaatuiseen toimittaja-miekkoseeen, joka lupautui esittelemään maataan meille. Festarin jälkeen lähdimme autolla muutaman sadan kilometrin päähän hänen maatilalleen vuoristoon. Moottoriteitä Romaniassa ei pahemmin ole, joten autosta näki paljon. Tie meni kylien läpi. Kylät vaikuttivat hiljaisilta, ihmisiä, saatikka lapsia näkyi vähän. Mutta mitenpä siinä kylän ainoalla tiellä olisi voinutkaan olla kun autot ajoivat kylän läpi 80-100km/h. Pellot olivat valtavia mutta kummallista oli että traktoreita, hevosia, latoja tai ylipäätänsä mitään maatalouteen viittaavaa näkyi todella vähän.

Ystävämme kertoi että maatilat olivat näkemiämme tehtaitten näköisiä parakkijonoja, kommunismin aikaista tehomaataloutta. Maanviljelijät asuivat kylissä ja lähtivät omille pelloilleen sieltä käsin. Suomalaistyyppinen maatilatilakulttuuri on täysin vieras. Syynä lienee levottomat ajat historiassa, heimosodat, ryöstöretket, pedot yms. Yhteisöstä on löytynyt turvaa.

Ystävämme vei meidät syvälle romanian maaseudulle, tavallisten ihmiset koteihin ja paimenten ja lammaslaumojen keskelle. Juuri tätä olimme toivoneetkin, pääsimme turistien todellisuudesta toiseen paljon aidompaan ja sävykkäämpään maailmaan.

Koirat

Maaseudulla piti olla varuillaan koirien suhteen. Karahka piti kuulemma olla mukana. Kulkukoiria oli valtavasti. Koskaan ei voinut tietää, onko vastaan tuleva koira naapurin koira, kulkukoira, kiltti vai luonnevikainen. Vuorilla on paljon paimenkoiria, jotka olivat kookkaita ja ärhäköitä luonteeltaan. Ja asiaahan ei yhtään helpota se että ihmiset kulkevat keppien kanssa ja varuillaan. Pelko lisää pelkoa. Tuli mieleen jopa jonkunlainen jatkuva ulkonaliikkumiskielto, jonka tilanne aiheuttaa. Lapsien kannalta tilanne on ainakin vaikea. Perusteellisen varoittelun ja pelottelun jälkeen säikähdimme kerran pahasti kun pimeässä kävellessä takaamme alkoi kuulua läähätystä ja muutama koira lyöttäytyi seuraamme. Palasimme pikaisesti majapaikkaan vaikka kyseiset koirat olivatkin ystävällismielisiä. Tajusimme vain oman avuttomuutemme pimeydessä, keppien kanssa tai ilman.

Oli erikoista joutua varomaan koiria jatkuvasti. Olen aina tullut hyvin toimeen koirien kanssa ja en ole suomessa koskaan joutunut pelkäämään koiria. Yhtäkkiä piti sitten orientoitua suhtautumaan ”vanhaan ystävään” mahdollisena vihollisena.

Läskiä Ja pontikkaa

Useassa paikassa maaseudulla pöytään tuotiin iso lautasellinen sian läskiä. Siis pelkkiä paksuja läskin viipaleita, joissa ei ollut lainkaan lihaa. Lisäksi oli erilaisia lampaanjuustoja, joista suurin osa oli niin suolaisia että emme usein voineet kovin paljon niitäkään nautiskella. Lisukkeeksi raaka sipulia ja vaaleaa leipää. Muutaman kyläpaikan jälkeen alkoi kylmä hiki tulla otsalle kun näimme emännän alkavan kantaa kukkuraisia läskilautasia pöytään. Läskikiintiömme oli jo täyttynyt.

Maaseudulla ihmiset olivat todella vieraanvaraisia, avoimia ja puheliaita. Luumupontikka virtasi, lasia täytettiin ja pöydät notkuivat ruokia. Eräässä pienessä mökissä vuorilla pöytään kannettiin yllättäen paistettu ankka. Olimme häkeltyneitä koska tajusimme että perheellä ei ollut pihallaan kovin monta ankkaa.

Onneksi meillä oli tulkki sillä harva puhui englantia maaseudulla. Toimittaja-ystävämme esitteli omaa 10ha tilaansa, jonka oli juuri hankkinut. Tilalla oli muutamia pieniä mökkejä ja satoja omena- ja luumupuita. Tarkoitus oli ryhtyä rakentamaan jonkinlaista ekokylää tilan maille. Maisemat olivat huimaavat ja lähettyvillä sijaitsi valtava täysin luonnontilainen suojeltu erämaa.

Kauhua tiellä

Paluumatka bukarestiin oli melkoinen jännitysnäytelmä. Lähtö oli viivästynyt ja bukarestissa oli mielenkiintoinen jazzkeikka illalla. Kyseessä oli viimeinen iltamme romaniassa, joten suunnitelmissa oli juhlat. En tiedä johtuiko näistä asianhaaroista vai oliko ajotyyli ihan yleinen käytäntö mutta vauhti oli huimaava. Oli sysipimeää, tie oli mutkainen eikä missään huippukunnossa. Keskinopeus lienee jotain 150km/h. välillä mentiin yli 170km/h ja ajoittain aivan kiinni edellä ajavassa autossa. Yritimme vedota kotimassa odottaviin perheisiimme ja vaikka mihin mutta se vain nauratti kuskiamme. Auto oli kyllä uusi mutta todella pieni ja kevyt. Tiellä pysyminen tuntui lähes fysiikan lakien vastaiselta. Myös kaikki ne tuhannet karhut ja kulkukoirat pyörivät mielessä kun syöksyimme pimeyteen. Olimme todella huojentuneita päästessämme n. 5 tunnin rallin jälkeen bukarestiin.

Leppoisa jazzpaikka

Glubul taranului:ssa oli jo keikka käynnissä ja ilo ylimmillään. Tarjolla ei ollut mitään tiluttelu-jazzia vaan väkevää ja rytmikästä funk-fuusiota. Lämittelybändi oli myös aika mielenkiintoinen yhdistelmä konetaustoja ja shamanistista laulantaa, fonia, huiluja, helistimiä ja perkkuja kahden miehen voimin. Tuli soundista rinneradiokin välillä mieleen. Juhlat jatkuivat pitkälle aamuun ja seuraava päivä menikin kokonaan lepäillessä asunnolla. Illalla suuntasimme lentokentälle ja kohti kotisuomea. Reissussa riitti ajateltavaa lentomatkalle ja pitkään sen jälkeenkin.

Helsingissä oli lunta…ja puita, kuinka hienoa! Matkalla Leppävirralle nautin maisemista, enemmän kuin pitkään aikaan. On suomalaisiakin rökitetty ja herran pelkoa kansaan istutettu. Tuntui kuitenkin että aika vähällä sitä on päästy. Tai sitten siitä kaikesta vain on pitempi aika.

nubes vomiteros

2009-02-07T20:20:00.000-08:00

Salaam aleikum!

2009-02-05T13:15:00.000-08:00

4.2.2009 Santhiaba, Dakar, työpajojen jälkeen

Wolofin kielessä sanat me ja he ovat hyvin lähellä toisiaan. Tai oikeastaan ne ovat sama sana, mutta he- sanan eteen lisätään etuliite, jonka kääntäisin (täysin vapaasti ja intuitiolla) "he meistä".

Jokatapauksessa, lasten toimintaa on liikuttavaa seurata. Jos joku lapsista ei satukaan tulemaan työpajaan, joku muu tekee hänen työnsä valmiiksi. Alussa yritimme merkitä tehtyjä nukenpäitä nimilapuilla, ynnä muuta turhaa, mutta jo seuraavana työpajapäivänä huomasimme Kounan viimeistelevän Abdolayen muovaileman nuken pään maalausta. Meidän euroopassa paljon arvostamallamme individualismilla ei ole täällä jalansijaa. Lasten työt kiertävät ryhmässä, ja jos joku on nopeampi tai esimerkiksi vanhempi, hän tekee enemmän ja auttaa muita.

Vertaan väkisinkin kokemuksiani lyhyeltä ala-asteen sijaisopettajan uraltani. Erään länsitamperelaisen koulun 3b-luokan kanssa emme onnistuneet saattamaan edes tuolileikkiä loppuun, koska joku tahtonsa läpi saamaan tottunut pikku kullanmuru ei pystynyt millään tapaa toimimaan ryhmässä tai hyväksymään tappiotaan.

En tiedä, syntyykö solidaarisuus köyhyydestä vai olosuhteista vai olemmeko me muka kuitenkin erilaisia?

7.2.2009 Mboro sur la meer

Käyn nukkumaan aaltojen pauhussa ja kynttilän valossa. Osa meistä valvoo vielä olohuoneessa, radiosta kuuluu wolofinkielistä puhetta. Hanna on nukahtanut sikiöasentoon viereeni keskelle sänkyä.

Saavuimme täydellä pikkubussilla, 7-paikkaisella farmariautolla sekä hevoskärryllä tänne. Tein matkan aikana pari kertaa "tilit selväksi ison J:n kanssa", ja matkustin suhteellisen pelkäämättä, toisaalta en juuri nähnytkään takapenkiltä esim. tietä ja villejä ohituksia. Pimeän tultua viihdytin itseäni kuun valaisemien apinanleipäpuiden katselulla.

Ihmeellinen kuutamo, todellakin. Mandala-hevosen kyydissä loppupätkässä matkaa ystävämme lauloivat Bai Fall-lauluja ja me mm. Juokse sinä hummaa.

8.2.2009 Santhiaba

Matka meni mainiosti. Kumma lomakylä, oleilimme siis jonkun rikkaan sveitsiläisen lääkärin loma"majassa", jota ystävämme eno oli vartioimassa. Rakennukset olivat suoraan hiekkarannan vieressä. Ihmeellinen kontrasti, läheisessä kylässä rakennukset olivat osittain perinteikkäitä majoja, ja viereisen lomakylän rakennukset olivat majoja jäljitteleviä betonirakennuksia, kaikilla länsi-mukavuuksilla. Paikalla ei näkynyt paljoakaan ihmisiä, uskon kyllä että kesäkaudella ranta täyttyy nahan grillaajista.

Uimme ihastuttavan isossa aallokossa ja intouduimme Stinan kanssa heittelehtimään aaltojen mukana niin kauan että ylös noustessa hiukset kuivuivat kypäräksi ja silmiä kirveli. Loistavaa!

Kävelimme metsässä ja kävimme mm. Roots Profeetan luona, joka on paikallinen reggae-muusikko ja djembenrakentaja. Ostimme profeetan kasetit ja soitimme kitaraa ja djembeä hänen kanssaan. koska Leevin konservatorio-korva ei kestänyt kielivajeista landolaa kitaraa passailtiin minunkin suuntaani ja tietysti parhaat pelle miljoonan reggae-klassikot tulivat ensimmäisenä mieleen.. Näin juurilla ei hetkeen olla oltu.

Tutustuimme myös kylään ja muunmuassa porkkanapeltoon. Ostimme kalastajaveneestä ämpärillisen tuntemattomia kaloja, joista valmistimme ilta-aterian. Huvittavaa oli, että meidän naisina oletettiin hoitavan helposti kalan valmistuksen. Katselimme perkaamista odottelevaa kalakasaa rannalla hiipivän kauhun vallassa, varsinkin kun saimme kuulla joidenkin kalojen sisältävän myrkkypiikkejä. Tottakai uhosin selviäväni tästä eksoottisesta haasteesta, mutta onneksi säästyimme tältä työvaiheelta ja rannalla työskentelevät teini-ikäiset kalanperkaajat tulivat hätiin.
Edelleen hieman suivaantuneina siitä että meidät oli niin helposti komennettu keittiöön iltaruoan laiton pariin, johdattelimme keskustelua käsittelemään muumuassa moniavioisuutta ja naisen asemaa. Kiinnostava aihe, sinänsä. Minun on kaikissa tilanteissa ja kaikissa kulttuureissa todella vaikea niellä ihmisten eriarvottamista, ja tuntuu uskomattomalta röyhkeydeltä kuulla useita kertoja, useista eri suista, kuinka nainen vain lähtökohtaisesti on miestä alempiarvoisempi.

Kadonneet

2009-02-03T13:51:00.000-08:00

Sotilasjuntta hallitsi Argentiinaa 1966-1982. Tuona aikana katosi/tapettiin arviolta 8960–30000 kansalaista (riippuen varmaan oikeisto/vasemmisto näkökulmasta). Pyöriä löydettiin katujen varsilta hylättyinä, eivätkä omistajat koskaan palanneet hakemaan niitä. Muistutuksia tästä voi löytää vieläkin ympäri Buenos airesia. Kadut eivät unohda...

Buenos Aires y Kilca

2009-02-01T11:34:00.000-08:00

Hola!

Hermoja raastavan lentomatkan (16h) jälkeen saavuimme uudelle mantereelle sekaisin ja hämmentyneinä. Olavi Paavolainen matkasi aikoinaan Raumalta Buenos airesiin noin kolmekuukautta, isoa vettä pitkin. Siinä ajassa ehtisi tekemään kohteen kanssa paremmin tuttavuutta ja mikä tärkeintä, matkustaisi eikä vain vaihtaisi paikkaa.

Nyt on viikko kulunut ja pari asiaa tapahtunut ja unirytmit tasaantunut. Ensivaikutelmaltaan kaupunki on lämmin, yötä-päivää kulkeva, vähän niinkuin arvelinkin. Metrot käy saunasta ja nimet hassuja (Suosikit tällä hetkellä: Setä enkeli monteserratissa ja Kaikista pizzerioin) Mutta hirveän iso tämä kylä on, liian iso käsittää. Ollaan koluttu paremmin vasta nyt noin 3 kaupunginosaa, ja siinäkin on meinannut välillä epätoivoon vaipua. Korttelit on isoja, kun kartalta kattoo että tuonne, sinne ei ole ku 10 korttelia niin äkkiä huomaakin kävelleensä 3 tuntia. Ja kaikki ruutukaavassa.

"Siellähän kadut on vain pelkkiä katuja" - Jarkko Martikainen

Asunnon etsintään on mennyt suurin osa viikosta ja se on ollut väsyttävää. Ollaan kirjoiteltu maileja, sitten locutoriaan soittamaan ja lopuksi katsastamaan asunto paikanpäältä. Nadja osaa meistä parhaiten espanjaa ja ilman häntä olisimme olleet helisemässä. Hintojen ja puiteiden kirjo on ollut huima. Jotkut kämpät ovat olleet suomen hintatasoa. Ulkkareilta kiskotaan varmaan tripla-hintaa välillä. Eilen varmistui kuitenkin oikein mukava ja huokea (noin 125 e per nuppi) huusholli. Se on vähän sivummassa kun mitä aluetta aluksi suuniteltiin mutta nyt viikon kokemuksen perusteella syrjäisempi sijainti on monelta osin parempi.

Hostal Kilca on ollut hyvä paikka silti rantautumiseen. Hieman nuhruinen ja kodikas reppuseissaajien levähdyspaikka (tosi edullinen myös!). Täällä on viihtyisä sisäpiha kasveineen ja riippumattoineen ja välillä paikan isäntä tekee paikallista herkkua porukan kans, asadoa hiilillä käristettynä. Koiran kokoisia lihalötkäreitä ja päälle makkaroita! Nam! Saksalaisia paljon vapaaehtoistyössä.

Nyt taputetaan naapuri patiolla lasten synttäreitä, koirat haukkuu ja kissat maukuu!

Parasta on ollut että pääsin heti hommiin. Hanneriina oli maalannut viime tai toissavuonna hienon tango tanssijan hostellin sisäpihalle ja minähän olin heti että voinko minäkin tehä?.Kävihän se. Paikkakin oli mukava, portaikko katolle, tilaa aikalailla,kissat tuli välillä morjestaan, Kyllähän siinä sitten kaikki luppoaika menikin tältä viikolta, mitä kämpän metästykseltä yli jäi. Valmista tuli tänä aamuna.Nyt Illalla sitten muutto hostellista omaan kotiin. Eräänlainen ensimmäinen päämäärä saavutettu siis.

-Teemu R

Tervehdys Senegalista!

2009-01-24T13:00:00.000-08:00

Lähistöltä kuuluu hääjuhlien musiikki. Juhliminen on suosittua puuhaa täällä, mikä minulle ainakin passaa mainiosti. Eilen oli erään työntekijän lapsen nimijuhlat täällä Sunu Ker-keskuksella, missä majailemme. Juhlat alkoivat jo aamusta vuohen teurastuksella, jonka lihan paloittelun aikana radiossa soi Bob Marleyn No Woman, No Cry.

Saavuimme senegaliin maanantaina. Viikon laivamatkan jälkeen katolle rakennetut kaislahuoneet keinuivat tuulen mukana. Meidät otettiin kotoisasti vastaan ja pääsimme heti kourimaan riisiä ja kalaa suurelta vadilta. Mainiota!! Italialaisen laivan kuokon merikarhu-annokset alkoivatkin olla jo aika tuhtia kamaa pidemmän päälle. Kts. Etenkin Stinan mainio kuva mustekalan lonkerosta.

Täällä on todella kaunista! Maisema, etenkin täällä lähiössä, on melko tasaista okraa, mutta kaikki ihmiskäsin värjätty on hyvin rempsakkaan väristä. Visuaalinen ilotulitus saa paatuneemmankin koloristin pyörälle päästään. (kuvia seuraa myöhemmin) Juhlissa joulukuusetkin kalpenevat naisten asujen rinnalla.

Santiaban lähiö tuntuu enemmän pieneltä kylältä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Keskuksella käy tasaisen paljon porukkaa, ja yritämme muistaa kaikkien uusien tuttavuuksien nimet. Moskeijoista kuuluvat rukoukset rytmittävät päivää. Yksi naapurin vuohista kuulostaa erehdyttävästi Arnold Schwartzeneggeriltä Conan Barbaari-elokuvassa.

Olemme melko kielitaidottomia, mutta wolofin opiskelu on käynnissä. Olemme opetelleet jo joitain hyödyllisiä lauseita, kuten :"Olen taiteilija, siksi keräilen näitä roskia" ja tietysti tervehdyksiä ym. hyödyllistä. Stina on hoitanut ranskankielisiä tilanteita, esim. vanerinpalasten oston, jossa minun ranskani jää Je.... asteelle. Onneksi lasten ja nuorten (joille työpajammekin on suunnattu) kanssa on helppoa kommunikoida.

Olemme käynet tulon jälkeen vasta kerran keskustassa, saimme paljon uusia kaiffareita ja mm. wolofin kieliset nimet touba-kahvin myyjänaiselta. Myyjien määrä näyttää uskomattoman suurelta verrattuna ostajiin. Kävimme myös rantalomahotellien rantojen välisellä kaistaleella keräämässä kiviä ja simpukoita ja katselimme ravunpunaisen lomalaismiehen uintiretkeä ja katupoikien jalkapallopeliä.

Jep, lähdemme tanssimaan Tropic-klubille parin suomalaisen ja keskuksen poikien kanssa, jos jaksamme valvoa. :)

25. 1. 2009

Centre Sunu Ker, Santiaba, Grand Yoff, Dakar, Senegal

Yeah! Sain tänään veistopuuta ilmaiseksi läheiseltä verstaalta! Jotain hyötyä siis siitä, että on toubab ja nainen, hehe.
Leevi ja Ykä ja keskuksen tyypit soittelevat kitaraa ja mandoliinia sisäpihalla, Hanna maalaa ja me räpellämme tietokoneita, hiiri taitaa olla ulkoilemassa. Tänään meillä oli projektin aloituskokous, vaikuttaa hyvältä. Kuivattelimme eilen muotoiltuja paperimassapäitä, pojat alkoivat tehdä mallikappaletta kitarasta, jollaisia sitten väsäillään työpajassa tomaattipurkeista ym. Siivosimme. Pesin pyykkiä. Ostin saippuaa (ranskaksi!). Söin myös uskomattoman hyvää linssitäytteistä patokia. Minua kosittiin kadulla.

Yökerholla oli aikas villi tanssimeininki, mbalax- rytmiikka on haastavaa. :)
Huomenna mennään ostamaan liskonpäitä torilta ja keksitään jotain juhlavaa hannan synttäreille!
legi legi!

27.1.09 Santhiaba edelleen.

aavikon reunalta

2009-01-20T10:01:00.000-08:00

Heipähei, tässä jotain matkastamme, joka siis suutautuu Senegalin pääkaupukiin Dakariin, ja jolla matkaavat Stina(allekirjoittanut), Leena, Ykä, Leevi ja Hanna.

Viikko sitte saavuttiin senegaliin. Onpa ollut matka! rahtilaivalla (grimaldi lines, grande america) atwerpenistä oli tosi italialaista ja siistiä, jonka jälkeen dakarin upea kaaos ja sekamelska oli suuri muutos.

Laivalla italialaiset aamiaiset, lounaat ja päivälliset ruokalaji kerrallaan pöytiin tarjoiltuna kapteenin messissä. alussa oli hiukan merisairautta. mutta loppua kohden tottui. Valokuvailtiin, loikoiltiin kannella auringossa ja harjoiteltiin musiikki-ohjelmistoa. lauatai-iltana tehtiin muille musiikkiesitys kun meidän ryhmässä on mukana muusikoita (instrumentteina kitara, mandoliini, välillä huilu) yht. oli 8 biisiä. oli suuri suosio;)

laivan meiniki ehti tulla tutuksi ja jotain jäin kaipaamaankin.

Täällä dakarissa on kaunista ja tosi erilaista, täysin vierasta ja outoa. jotekin silti tuttua ja läheistä. Kujat on monet pienemmät hiekkaa, kuin kaupungin lähiö nousisi autiomaasta. joka puolella keskeneräisyyttä, romua, rikkinäisyyttä ja välissä uutta ja siistiä; afrikkalaista ja länsimaisen näköistä, halpatuotikamaa ja käytettyä rinnakkain. pääväri on aurigon paahtama vaalea, harmaa ja ruskea -hiekka ja talot, puiden rungot ja kuluneet asiat. sitten on paljon värejä ja koristeellista, itse tehtyä, maalattua ja kyhättyä..

outoa olla itse erilainen, muukalainen, ja ylisöpöt hymyilevät lapset kaduilla nauraa ja välillä toistelee -toubab, toubab, =valkoihoisista käytetty nimitys¨

laivalta tullessa vastaaotto oli avoin ja vieraanvarainen, meidät haki keskustasta kahdella taksilla babakar, keskuksen työntekijä. turvavyöt ei toimneet ja kuski puikkelehti autojen välistä, heristi nyrkkiä, joskus huuteli ja näytti käsimerkkejä ikkunasta. kaupungissa suuntavilkku näytti toimmivan sillä tavoin.

keskus oli aluksi köyhältä näyttävällä alueella. näkymät oli kuin hienoista afrikka- valokuvista, mutta muuttuivat todeksi ja se oli outoa. ihmiset liikkuvat eri tavoin, jotenkin vapaammin ja jätevämmin. myös eleet, puhuminen ja muu on erilaista. välillä hälinää riitti keskukksella. monet esittäytyivät kun tulivat paikalle ja wolofin, ranskan tai eglannin sekaisesti kyseltiin puolin ja toisin, opittiin vähän wolofia, keskuksen(sunur ker, taf taf -residessi) sisäpihalla syötiin yhdessä maukasta riisiä jossa mukana lihaa halukkaille -isolta laakealta lautaselta yhdessä, oikealla kädellä. riisi pyöritellään kämmenessä sormilla palloksi ja syödään.

tänne ruokomajaan toimintakeskuksen katolle jossa nukutaan kuuluu kujan hälinä kuin torilla, välillä vuohien jatkuvaa määkinää. Niitä on täällä kujilla pienissä aitauksissa ja nuo oli näheet, tai lähinnä kuulleet yhden jollain pienellä parvekkeellakin. välillä lähistön islamilaisesta moskeijasta kuulutuksia, sointuvaa laulua, jota voi kestää kauan.

..Meillä on käytössä jääkaappi, teekeitin, kanettava tietokone, eli luksusta. asumus on hyvin tuulettuvaa mallia joten hyttysverkot ovat tarpeen. Mulla on jo kolme puremaa, saa nähdä kuinka käy..

päätän nyt tähän.
Tuossa kuvia ensin laivalta kolme, sitten yksi taksimatkalta laivalta residenssipaikalle ja muutamia meidän naapurustosta (grand youff, santhiaba).

terveisiä kaikilta kaikille!

stina

Matkat alkakoon!

2009-01-09T02:49:00.000-08:00

Tervehdys kaikille!

Matkat ovat monella vasta aluillaan ja joillain jo lopuillaan. Loin tämän blogin monien eri ihmisten kanssa keskusteltuani ja huomattuani tarpeen. Olkaa hyvä ja kertokaa matkoistanne, ulkoisista ja sisäisistä maailmoista, mitä ikinä kohtaattekin. Kulkemista elämä on vaikka seisoisi paikallaan.

Pispalassa 9.Tammikuuta 2009

Teemu R

jk: pyhäjärvi sai viikonloppuna peilimäisen kannen. Luistimilla pääsi tänne miltei
loputtoman tilan avaruuteen kiitämään ja liukumaan. Kiertelimme porukalla saunasaarta ja
joimme välillä matéa ja kaakaota termoksesta. Ainutlaatuinen ja taian-omaisen kirkas päivä jonka vuoksi on kannattanut vaeltaa tämä pimeä syksy.